Entäs jos se ei tulekaan kuntoon?

Sain viikko nostettua vasemmalla kädellä täyden kahvikupin pöydältä ensimmäistä kertaa kesäkuun jälkeen. Tätä ennen se ei ollut onnistunut.

Kun lensin kesällä rähmälleni fillarin selästä ja etusormi murtui, monet totesivat että eipä siinä, pikkujuttu, paranee pian. Ja onneksi oli vasen käsi niin ei kauheasti haittaa.

Mutta kun sormi oli lastassa, turvonnut muodottomaksi ja normaalissa lapsiperhe-elämässä sitä oli mahdoton varoa, huomasin, että ei se mennytkään ihan niin. Oli paljon asioita, joista ei tullut mitään.

Hiusten pesu.
Purkkien ja tölkkien avaaminen.
Pyykkien räpsäyttäminen ja narulle ripustaminen.
Napit, vetoketjut ja nepparit.
Kaikki lukot, joita pitää kääntää toisella kädellä ja painaa kahvaa toisella.
Naulaaminen.
Konttaaminen.
Käsijarrujen käyttö.
Rätin kuivaksi vääntäminen.
Hammaslangan käyttö.
Solmujen avaaminen.
Turvavyön laittaminen.
Pyöräilykypärän lukon avaaminen. Ja niin edelleen.

Lisäksi jouduin opettelemaan kymmensormijärjestelmän uudelleen, ilman vasenta etusormea.

Enpä ollut ikinä tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että on aivan valtavasti asioita, joihin tarvitsee kahta kättä ja hienomotoriikkaa. Ei ihmistä turhaan ole kädelliseksi luokiteltu.

Ja sitten on vielä se ikävä puoli, ettei se ole edelleenkään kunnossa. Tuntuu, että paraneminen on pysähtynyt: kuukauteen tuntunut tapahtuvan mitään kehitystä, vaikka tapaturmasta on kohta puoli vuotta. Sormi on edelleen vähän erikoisen muotoinen ja jäykkä kuin mikä, vähän naksuva.

Kyseessä on tietenkin vain pieni mutta ärsyttävä vaiva. Olen aina ollut perheen purkkivastaava, sillä sain minkä tahansa kannen auki. En saa enää. Lasten kanssa painiessa sormea pitää koko ajan varoa. En voi vetää pulkkaa kuin toisella kädellä.

Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin. Pitäisi olla tyytyväinen etten lyönyt päätäni, murtanut lonkkaa tai loukannut selkääni. Eniten vaivaa ajatus siitä, ettei se ehkä ikinä korjaannu entiselleen. Tämä vamma sai miettimään asiaa, jolle en ole kovin montaa ajatusta uhrannut: vanhenemista, väistämätöntä muutosta, joka kropassa tapahtuu.

Kun taannoin mursin varpaani, huomasin, että julkisia tiloja ja infraa suunnitellaan terveille ja nopeille, kepeillä ei pääse liukkaassa loskassa eteenpäin, liikennevalot vaihtuvat liian nopeasti ja ruokakaupassa ostoskärryt ja kepit olivat mahdoton yhdistelmä. Minulla on jo monitehot, nastalenkkarit ja toppahousut, mutta en ennen ole ollut vaikeuksissa lounasruokatarjottimen kanssa, jos järkevää laskutilaa ei ole. Ja on naurettavaa, miten paljon se turhauttaa.

Käyttäkää siis rohkeasti heijastinta, kypärää, liukuestesukkia ja kaiteita. Vain kolmevuotias voi pyllähtää suorilta ilman keskivaikeita vammoja.