Isojen tyttöjen juttuja

Olin pitkästä aikaa kotona kahdestaan isomman tytön kanssa. Oletin, että hän haluaa viettää illan kavereidensa kanssa tai lukemalla, mutta ei. Sainkin kysymyksen, että mitäs me tehdään kun ollaan kerrankin kahdestaan?

Teen kuulemma tämän toivottoman väärin.

Pyöräreitin varrella pysähdyimme kuuntelemaan pellolla esiintyvää kuoroa.

No, isojen tyttöjen juttuja tietenkin! Käytiin hakemassa pizzaa ja katsottiin jännää leffaa, pyöräiltiin luonnon päivän kunniaksi luontopolulle ja takaisin, yritettiin kuvata arkoja sudenkorentoja ja selvittää, mitä Despacito oikein tarkoittaa. Aamupala oli valmiina pöydässä kun nousin ylös.

Niin se on. Pyöreäposkinen, kädestä talutettava pikkulapsi on auttamatta poissa, ja tilalla on pitkäkinttuinen, itsenäinen esiteini, jonka kanssa syntyy loistavia keskusteluja maailman menosta. Toki tiukan palautteen se on aina osannut.

Luopuminen voi olla haikeaa, mutta ylpeys jälkikasvusta vain lisääntyy iän myötä. Kasvamisessa on kyse siirtymisestä eteenpäin, nahka on luotava, koska se jää pieneksi. Siinä missä henkivartijan (epäkiitollista) roolia on voinut vähentää, mukaan on tullut kumppanuutta, jossa kumpikin tietää roolinsa ja tonttinsa. Olemme luonteiltamme ihan erilaisia, mutta oppineet tulemaan toimeen toistemme kanssa ja nauramaan sille, että reagoimme asioihin niin eri tavalla.

Lapsesta irti päästäminen vaatii vanhemmalta paljon: rohkeutta luottaa tämän valintoihin ja toisaalta kunnioitusta silloin kun hän valitsee eri tavalla kuin itse valitsisi. Ja hyväksyntää, rakkautta ja rohkaisua silloin, kun hän on valinnut (omasta mielestäänkin) väärin.

Vastalahjaksi sitten saa sitä samaa. Ipana valitsee minut seuraksi, vaikka voisi tehdä muutakin. Otan kohteliaisuutena, vaikka ei pitäisi.