Olen toki itsekin eri ihminen kuin mitä olin 10 vuotta sitten, tietenkin. Mutta olisin muuttunut muutenkin. Eivät lapsettomat elä missään tyhjiössä. Vastuu toisesta ihmisestä voi tulla kumppanin tai omaisten sairauden tai muun epäonnen myötä. Mikä tahansa parisuhde pakottaa kompromisseihin.
Yhtä lailla totta on myös se, että vanhemmuus on muuttanut minua. Lapsi ei kuitenkaan pakota muutokseen, vaan tarjoaa siihen hyvän mahdollisuuden. Toisen ihmisen elämän ottaminen vastuulleen tarkoittaa vastuunottoa myös itsestään. Toisin sanoen: Itsekäs mulkku voi hyvin olla itsekäs mulkku myös vauvan saamisen jälkeenkin. Mutta hän saattaa myös huomata, että elämää voi elää toisellakin tavalla. Kyse on siitä, haluaako muuttua.
Ei tarvitse edes olla psykopaatti joutuakseen vaikeuksiin jälkikasvun kanssa.
Tarvitsetko paljon unta? Vihaatko keskeytyksiä? Oletko rutiineja inhoava huithapeli? Diggailetko olla yksin? Oletko huono tulkitsemaan (muiden kuin koirien) ilmeitä ja eleitä? Oletko usein oikeassa ja tottunut saamaan mitä haluat? My way or highway?
Kaverin puolesta kysyn.
Ikävä kyllä, joudut vanhempana kohtaamaan itsesi. Joudut tsemppaamaan huvipuistossa, heräämään kukonpieremän aikaan ja pakottamaan itsesi hymyilemään, sietämään sietämätöntä möykkää (sekä taukoamatonta pulinaa) ja hillitsemään itsesi ruokapöydässä vaikka tekisi mieli hajottaa koko kämppä. Vituttaahan se välillä. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan koko aikaa, koska silloin elämä menee pilalle.
Vanhemmuus on aivan valtavan ristiriitainen kokemus, täynnä aivan uudenlaisia pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, toki sitä iloakin. Pystytkö vastaamaan haasteeseen, kun elämäsi menee uusiksi, päällesi ladataan valtavat paineet yhteiskunnan taholta ja huomaat olevasi onnen kukkuloiden sijaan mörönperseessä? Fuck this shit -mahdollisuutta ei oikeastaan ole.
Taistelet ainakin
a) omia tapojasi,
b) omaa persoonaasi ja
c) omaa tiedostettua/tiedostamatonta kasvatuskokemustasi vastaan (minut pakotettiin syömään joten minäkin pakotan syömään).
Siinä sivussa pitäisi sitten kehittää jotain kasvatuksellisia linjoja. Välillä ihmettelen miten kukaan selviää tästä ilman lääkitystä.
Ja kyllä siinä kaipaisi apua. Ihmettelenkin, miten pirusti aikaa ja energiaa (anteeksi jo etukäteen) kohdistetaan mitättömiin detaljeihin kuten ponnistusvaiheessa hengittämiseen ja rintaruokintaan, kun taas lapsen kasvatukseen suhtaudutaan lähinnä erilaisilla kieltolistoilla. Minä haluaisin jättää traumoista puhumisen vain sotaa paenneita lapsia hoitaville lääkäreille.
Tarvitsetko paljon unta? Vihaatko keskeytyksiä? Oletko rutiineja inhoava huithapeli? Diggailetko olla yksin? Oletko huono tulkitsemaan (muiden kuin koirien) ilmeitä ja eleitä? Oletko usein oikeassa ja tottunut saamaan mitä haluat? My way or highway?
Kaverin puolesta kysyn.
Ikävä kyllä, joudut vanhempana kohtaamaan itsesi. Joudut tsemppaamaan huvipuistossa, heräämään kukonpieremän aikaan ja pakottamaan itsesi hymyilemään, sietämään sietämätöntä möykkää (sekä taukoamatonta pulinaa) ja hillitsemään itsesi ruokapöydässä vaikka tekisi mieli hajottaa koko kämppä. Vituttaahan se välillä. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan koko aikaa, koska silloin elämä menee pilalle.
Vanhemmuus on aivan valtavan ristiriitainen kokemus, täynnä aivan uudenlaisia pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, toki sitä iloakin. Pystytkö vastaamaan haasteeseen, kun elämäsi menee uusiksi, päällesi ladataan valtavat paineet yhteiskunnan taholta ja huomaat olevasi onnen kukkuloiden sijaan mörönperseessä? Fuck this shit -mahdollisuutta ei oikeastaan ole.
Taistelet ainakin
a) omia tapojasi,
b) omaa persoonaasi ja
c) omaa tiedostettua/tiedostamatonta kasvatuskokemustasi vastaan (minut pakotettiin syömään joten minäkin pakotan syömään).
Siinä sivussa pitäisi sitten kehittää jotain kasvatuksellisia linjoja. Välillä ihmettelen miten kukaan selviää tästä ilman lääkitystä.
Ja kyllä siinä kaipaisi apua. Ihmettelenkin, miten pirusti aikaa ja energiaa (anteeksi jo etukäteen) kohdistetaan mitättömiin detaljeihin kuten ponnistusvaiheessa hengittämiseen ja rintaruokintaan, kun taas lapsen kasvatukseen suhtaudutaan lähinnä erilaisilla kieltolistoilla. Minä haluaisin jättää traumoista puhumisen vain sotaa paenneita lapsia hoitaville lääkäreille.
On olemassa imetystukihenkilöitä mutta ei kasvatustukihenkilöitä. Erityisesti lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy nimenomaan vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. Esimerkiksi THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.
En toistaiseksi tiedä yhtäkään perhettä, joka ei olisi välillä kaivannut apua.
On tietenkin kauhean kätevää jos tiedostaa jo etukäteen, mistä omista luonteenpiirteistä saattaa aiheutua ongelmia vanhempana, mutta harvemmin se onnistuu. Eikä se onneksi vanhemmuutta estä. Totuttelu inhimillisyyden sietämiseen kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin, erityisesti jos sinua itseäsi ei ole siihen kasvatettu. Lapsia saavat enemmän tai vähemmän keskeneräiset ihmiset, mutta se osa, joka pystyy myöntämään heikkoutensa, saa paremman startin. Itse panostin loppukiriin.
En toistaiseksi tiedä yhtäkään perhettä, joka ei olisi välillä kaivannut apua.
On tietenkin kauhean kätevää jos tiedostaa jo etukäteen, mistä omista luonteenpiirteistä saattaa aiheutua ongelmia vanhempana, mutta harvemmin se onnistuu. Eikä se onneksi vanhemmuutta estä. Totuttelu inhimillisyyden sietämiseen kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin, erityisesti jos sinua itseäsi ei ole siihen kasvatettu. Lapsia saavat enemmän tai vähemmän keskeneräiset ihmiset, mutta se osa, joka pystyy myöntämään heikkoutensa, saa paremman startin. Itse panostin loppukiriin.
Kiitos viisaasta tekstistä. Tunnistin itseni kysymyspatteriston jokaisesta kohdasta. Armollista lukea (aina tasaisin väliajoin), että oma kokemus ja kamppailut eivät ole ainutlaatuisia.
VastaaPoistaHeh, pitäisi perustaa joku uhmaöikäiset äidit -ryhmä. ;) Mutta tässä kyllä kasvaa itseluottamus kun huomaa että en ole läheskään niin lyhytpinnainen ja mustavalkoinen kuin 10 vuotta sitten. Vanha koira voi tosiaan oppia uusia temppuja!
PoistaVanhemmuus kaikissa muodoissaan kasvattaa. Itse kävin läpi kaksi uusperhe kuviota ennen omia lapsia. (Toinen oli ns. Keeper, johon sitten yhteisiäkin mukuloita on tullut.) Nämä ovat olleet sellaisia vanhemmuuden ja omien kummallisuuksien korkeakouluja. Kiitollisena mietin niitä ja sitä miten minä olen huomattavasti parempi äiti ja valmiimpi vauva-aikaan yhteisten lasten kanssa. On turhat piponkiristykset kadonneet ja oppinut tietämään mikä on itselle oikeasti tärkeätä ja mikä vaan turhaa tärkeilyä.
VastaaPoistaKyllä varmasti! Tuo uusperhekuvio on niin monella tapaa vaikea että väkisinkin tulee perspektiiviä. Tuo turhan tärkeilyn poistuminen oli minullekin se isoin havainto.
PoistaHear hear! Olen itse kokenut tämän myös niin, että ensin pikkuvauva-ajaksi suorastaan menettää itsemääräämisoikeutensa ja sen jälkeenkin vanhemmuuteen liittyy paaaljon epämukavuusalueella hyörimistä, joka todellakin kasvattaa (vanhempaa), halusi sitä tai ei.
VastaaPoistaSohaisin aihetta vauvapäissäni hiukan: http://emojavekarat.blogspot.fi/2017/07/on-niita-huonojakin-paivia.html?m=1
Niinpä, koin itse vauva-ajan ihan vankilatuomiona, osaksi siksi että en tiennyt että äiti saa olla omalla tyylillään. Lisäksi petyin siihen äitiyden tarpeettomaan glorifioimiseen, joka petasi mielettömät odotukset lisääntymistä kohtaan.
PoistaMutta onhan kasvatustukihenkilöitä! Vielä keskustelukykyinen voi hakeutua perheneuvolaan. Mitään isoa syytä ei tarvitse olla vaan perus perhehuolet riittävät (yleensä saa myös puhelinneuvontaa, palvelua on lailla säädetty kaikkiin kuntiin). Jos käytäntö tökkii kunnalta on mahdollista saada perheohjausta kotiin. Sosiaalihuoltolain perusteella tuen saamisen pitäisi olla helpompaa kuin koskaan.
VastaaPoistaPerheneuvoloiden viesti on musta se kriisien hoitaminen ja aika harva on valmis myöntämään kriisiä jos vaikka apua kasvamiseen / kasvattamiseen tarvitsisikin. Aikuisen ongelmiin tarvitaan varmaan psykoterapeutin koulutus.
PoistaPerheneuvoloissa (ainakin Espoossa) tuetaan vanhemuutta ilman kriisiäkin! Ei tartte odottaa, että pää hajoaa tai seinät kaatuu päälle, ennen ku hakee tukea. Jos sitten on oikeasti terapian tarvetta, ohjataan kyllä eteenpäin. Usein näin ei kuitenkaan ole!
PoistaJep, perheneuvolaan voi mennä juttelemaan ihan niistä asioista jotka tuntuvat just sillä hetkellä hankalilta. Se nimenomaan on matalan kynnyksen paikka eikä mitään ihmeempää kriisiä tarvitse olla. Mun mielestä se nimikin on hyvä: perheneuvola - neuvolatoimintaa perheille.
PoistaSinne vaan aikaa varaamaan jos siltä tuntuu!!
Kiitos Katja. Tämä oli _niin_ hyvä teksti. Ei mitään lisättävää.
VastaaPoistaKiitos!
PoistaMinusta on ihanaa, kun joku "myöntää", että vauva- aika on vankeutta:) Kun esikoiseni oli muutaman viikon vanha (yli 20 vuotta sitten), olin yliväsynyt, ylistressaantunut ja yli ihan kaikkea. Silloin mielessäni mietin, että "annetaan vähiten tarjoavalle"...Sikamaista, mutta olin täydellisen valmis nukkumaan yhden kokonaisen yön katkeamatonta unta. Imetys oli minusta kammottavaa, kuusi viikkoa imetin esikoista, ja itkin koko ajan. Äitini käski lopettamaan imetyksen, otti vauvan ja tuikkasi tuttipullollisen korviketta hälle saman tien.Vauva nukkui useamman tunnin silloin putkeen ja yöheräämiset loppuivat samoin kun minun itkukohtaukseni. Viisas äitini! TIesin tasan tarkkaan kahden lapsen jälkeen, että ei ikinä koskaan enää ikimaailmassa yhtään vauvaa lisää:) Ja mun mielestä tämä asia pitää saada sanoa ääneen, ihannetilannehan on silloin,k un löytää jonkun "samanhenkisen". Kiitos kirjoituksesta!t.Satu
VastaaPoistaKauhean hyvin sanottu tuo, kasvatustyylin sovittaminen lapsen tarpeisiin!
VastaaPoistaTodella hyvä teksti tärkeästä aiheesta! Ja todellakin kasvatustukihenkilöitä löytyy perheneuvoloista tai vastaavista. Ja mitä varhemmin ottaa yhteyttä, sitä helpommin homman saa raiteilleen. Valitettavan usein odotetaan vieläkin liian pitkään ja ollaan sitten ihan solmussa. Rohkeasti siis yhteys, jos yhtään kaipaa tukea/keskustelua!
VastaaPoistaOlipa todella erinomainen teksti, kiitos. Mä välillä käyn itseni kanssa sellaista ajatusleikkiä, että millainenkohan olisin ilman lapsia. Itseni ja mukavuudenhaluni tuntien luulen, että olen näin loppujen lopuksi kivempi, mutta eihän sitä voi tietää. Mulle tää koko kokemus on ollut niin suuri mullistus ja luonteenkoulu, että on kyllä joutunut vastakkain vähän kaikenlaisten käsitysten (jotka ennen niin varmoja olivat) kanssa. Pakko kyllä munkin on toki lisätä, etten tällä nyt yhtään viitannut siihen, että lasten saaminen olisi ainoa tai jotenkin tärkein luonteen muokkaaja ihmisen elämässä, kuten kirjoititkin.
VastaaPoistaTäällä Havaijilla alkoi juuri äärimmäisen surullinen oikeudenkäynti, missä käsitellään myös paikallisen lasun epäonnistumista. Vaikka perheestä oli tehty ilmoituksia, ei 9-vuotiasta oltu otettu huostaan, vaan lapsi löytyi viime kesänä kotoaan nälkään kuolleena. Tällainen julmuus ei kyllä mahdu järkeen ja on järkyttänyt täällä, tietysti ja ymmärrettävästi, laajasti yhteisöä. Havaijilla joka kuudes elää köyhyydessä ja se lisää ongelmia ja vaikeuksia myös perheissä. Tästä olisi enemmänkin asiaa, mutta lopetan muutenkin jo pitkäksi venyneen kommenttini tähän. Mutta kiitos vielä hyvästä tekstistä, herätti paljon ajatuksia.
Juurikin näin sen pitäisi esimerkiksi neuvolan oppaissa lukea - niissä kaikki on niin kaunisteltua, että ainakin minä tunsin itseni huonoksi äidiksi jo ennen kuin olin ponkaissut ekan lapseni maailmaan ;) Kiitos mainiosta kirjoituksesta!
VastaaPoistatodellakin asiaa :)
VastaaPoista