Olen palannut miettimään tätä musiikkiluokkaa käsittelevää tutkimusta kerta toisensa jälkeen.
"Tulosten mukaan 6. luokalla musiikkiluokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten välillä oli merkitseviä eroja yleisessä kouluviihtyvyydessä, menestymismahdollisuuksien näkemisessä, identiteetissä ja luokkahengessä."Ja lisäksi:
"Pelkkä erityisluokalle pääseminen ei vielä aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä. Tutkimukseen sisällytettiinkin muutama muu erikoisluokka, joille opetettiin kuvataidetta ja liikuntaa. Näillä erityisluokilla kouluviihtyvyys ei poikennut tavallisista rinnakkaisluokista."
Miksi ihmeessä kuorolaulu yhdistää enemmän kuin liikunta tai kuvataide? Missä se musiikkiluokan taika oikein on?
Onko se pelkästään oppilasaineksesta kiinni? Ei ole salaisuus, että painotettuun opetukseen hakeutuu oppilaita perheistä, joissa vanhemmat suhtautuvat lapsensa kehittymiseen jos ei nyt vakavasti niin kannustavasti nyt ainakin. Musiikkia arvostavat vanhemmat ovat todennäköisesti itsekin musikaalisia.
Vai onko kyseessä ryhmänä toimiminen? Yhdessä tekeminen on erityisesti sosiaalisille lapsille myönteinen kokemus. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä, harjoittelevat, kehittyvät, esiintyvät. Parhaimmillaan tämä toimii myös joukkueurheilussa, mutta löytyisikö eroa löytyy suhteessa mokaamiseen.
Jäin miettimään erityisesti tuota omien menestymismahdollisuuksien hahmottamista.
Mietin sitä kevätkonsertissa, jossa esiintyivät koulun kaikki neljä musiikkiluokkaa samalla lavalla. Tunnin mittainen, semiammattimaiselta vaikuttanut konsertti pidettiin läheisen lukion auditoriossa, joten puitteet olivat virallisen hienot. Esiintyjiä jännitti.
Kun orkesterissa on vähän vajaa sata tyyppiä, väkisinkin joku mokaa jossain kohtaa. Nuottiteline kaatuu, tulee väärä viritysääni, sanat unohtuvat. Jo omille paikoilleen löytäminen aiheuttaa kikatusta ja sählinkiä.
Kilpaurheilussakin tulee mokia, mutta voittamisen ja häviämisen kontrasti, maalien ja pisteiden menettäminen, tekee mokaamisesta näkyvää ja alleviivaavaa. Henkilökohtainen epäonnistuminen on iso juttu. Orkesterissa mokat eivät juurikaan pilaa tunnelmaa, eikä yleisö välttämättä niitä edes huomaa. Aplodit ovat valtaisat, meni miten meni.
Lisäksi ryhmässä musisoiminen itse asiassa peittää mokia. Kun riittävän moni laulaa oikein, yksi epävireinen hoilottaja ei erotu joukosta.
Kaikki kämmäävät joskus. Moka ei ole lahja vaan pelkkä moka. Soittaja ei voi jäädä sitä muistelemaan pätkääkään, koska kapellimestari huitoo jo seuraavaa tahtia. Ja kun mokaamista ei tarvitse pelätä, esiintyminen ei ole paniikin asia eikä mokasta tarvitse lannistua.
Toki on erilaisia luokkia ja opettajia, eivätkä asiat ole koskaan näin yksiselitteisiä. Ja armollista asennetta voi tietenkin oppia muuallakin. Mutta jotenkin tuntuisi hyvältä ajatukselta, jos peruskoulussa voisi oppia, että elämä on täydellistä epätäydellisenä.
Jonkun tutkimuksen mukaan ihan vaan laulaminen tekee onnellisemmaksi. Että ne, jotka laulavat paljon, vaikka vain yksin siellä suihkussa, elävät pidempään ja onnellisempana. /maia
VastaaPoistaNo voihan se olla näinkin!
PoistaNäppituntumalta (oman siskoni uraa seuranneena) veikkaisin, että musaluokkalaisten viihtyvyyteen ja yhteenkuuluvuuteen vaikuttaa yhdessätekemisen (ja -laulamisen) lisäksi kurinalaisuus.
VastaaPoistaMusisointi - on se sitten laulua tai soittoa - on kuitenkin äärettömän kurinalaista tekemistä, ja varsinkin kun sitä tehdään porukassa.
Veikkaisin että oppilasainekseen valikoituu väkeä, joka osaa noudattaa yhteisiä sääntöjä vähintäänkin siinä kuorossa tai orkassa ollessaan, ja luultavasti muutenkin. Kun ryhmässä on säännöt ja raamit toiminnalle, ja jokainen pyrkii koko ajan toimimaan mahdollisimman hyvin sääntöjen mukaan, on yleinen työilmapiiri jo aika mainio.
Luulen että musaluokilla tuo kurinalaisesti yhdessätekemisen kulttuuri on siis avain onneen.
Ja oma empiriani (siis se jo aikuinen siskoni) osoittaisi myös sen, että musisoiva ihminen on itsekin sisäisesti hyvin kurinalaisesti toimiva. Musiikista ei vain tule mitään, ellei jaksa harjoitella ja ellei tottele kapellimestaria.
Omaa nuorisoani on kuvataideluokilla, ja sinne näyttäisi kerääntyneen jonkin verran sellaista ainesta, jota vanhemmat kuvaavat sanoilla "fenomenaalisen lahjakas" ja opettajat sanalla "häirikkö".
Edes yhteiset kuvataideprojektit pysty sulattamaan yhteen porukkaa, jossa on kovan tason sooloilijoita.
Hyviä havaintoja. Varmasti onnistumisia tulee sitä kautta, että treenataan ja tehdään kuten sovitaan, mutta lisääkö sääntöjen noudattaminen sitä tulevaisuudenuskoa? Kun kurinalaista on myös urheilijan elämä.
PoistaMeidän yläasteen musaluokkaa hitsasi mun mielestä yhteen monet vapaa-ajallekin ulottuneet tilanteet ja tilaisuudet eli käytännössä esiintymiset. Jos emme esiintyneet konsertissa, vanhempainillassa tms, olimme vähintään paikalla leipomuksinemme keräämässä luokkaretkirahoja kahvion muodossa. Lukuvuoteen mahtui aina ainakin useampi vanhempainilta, itsenäisyyspäivän juhla, joulujuhla, joulukonsertti, joulukirkko, kevätjuhla, kevätkonsertti yms. Kyllä siinä väki väistämättä hitsaantui hyväksi porukaksi :)
VastaaPoistaTotta, yhdessätekemisen ja erityisesti esiintymisen määrä on varmasti aika suuri verrattuna normiluokkaan. Siinähän on sellaista orgaanista samalla puolella olemista.
PoistaMeidän luokka oli vissiin sitten poikkeus. Luokkahenki oli huono, oli vahvoja ryhmittymiä ja muutama jotka jätettiin ajoittain kokonaan ulkopuolelle, kuuluin itse näihin. Ilkeilyä, syrjimistä, vähättelyä, pilkkaamista, se oli mun arkipäivää luokilla 3-9. Aiemman, 1.-2. luokan kesken oli tosi kiva ilmapiiri, kaikki oli kaikkien kavereita enkä muista että juuri kukaan olisi juuri koskaan sanonut kenellekään inhottavasti. Oon monesti miettinyt, että kuinka paljon helpompaa mun koulunkäynti olis ollut, jos olisin jäänyt siihen luokkaan. No ei voi tietenkään tietää, mutta ainakin lähtökohdat oli ihan erilaiset.
VastaaPoistaToki yhdessä esiintyminen hitsasi meitä musiikkiluokkalaisia yhteen varmasti jonkin verran, että en tiiä olisko luokkahenki ollut vielä paljon kamalampi ilman sitä, vaiko ihan samanlainen. Ja kun oltiin enemmän tekemisissä muiden vuositasojen kanssa esiintymisiä hioessa, niin ystävystyminen heidän kanssaan oli varmasti helpompaa kuin muuten. Mutta esiintymiset ja niihin treenaaminen ei sinällään saanut aikaan hyvinvointia, koska oli meitä jotka voivat tosi huonosti, ja joilla jäljet näkyvät edelleen kolmekymppisinä.
Sonja
Ainakin tuon tutkimuksen valossa huoont kokemukset ovat poikkeuksia. Opettajan asenteesta ja kurinpidosta on myös paljon kiinni.
PoistaOma tyttäreni siirtyi musaluokalle kolmannelta, kaikki sujui hyvin. Pääsi musaluokalle myös yläluokille siirtyessään. Uskoin, että homma toimii edelleen, onhan luokalle siirtymässä kolmannes vanhoja luokkakavereita. Väärässäpä olin! Tyttäreni vaihtoi koulua vuoden vaihteessa - rajun kiusaamisen vuoksi :(
PoistaKeskinkertaisena soittajana ja laulajana, mutta osana musiikkiluokkaani, nousin itseäni paremmaksi soittaessani luokan (ja myöhemmin yläasteen/lukion) orkesterissa ja kuorossa, erinomaisten musiikinopettajien taidoilla ja kannustuksella. Oli mahtavaa tuntea ylpeyttä sekä itsestään että porukasta vaikka yksilönä en olisi siihen pystynyt.
VastaaPoistaKiinnostava pointti! Tuollaisessa tilanteessa voi tuntea myös kateutta ja huonommuutta.
PoistaPiti hieman miettiä tätä vastaustasi kun en heti hokannut :) Juu totta, jos luokalla on useita luonnonlahjakkuuksia, toki he saavat paljon huomiota ja suitsutusta. Kukaan ei kuitenkaan selviä pitkälle ilman harjoittelua. Tässä kontekstissa keskinkertaisuus tarkoitti siis sellaista keskivertolahjakkuutta, jota voi kehittää tunnollisella harjoittelulla tiettyyn pisteeseen asti ja kuorolaulajana kaltaiseni ihminen oli ihan perussettiä (koska todella lahjakkaathan eivät edes sovi kuoroon, heidän ääni kuuluu väkisinkin läpi). Minusta on paljon opettajasta kiinni miten hän itse suhtautuu ja kannustaa oppilaita ja tuo esille sen, että orkesterissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
Poistaveikkaisin yhteenhitsautumisen syiksi yhteistä mielenkiinnonkohdetta, mutta sitäkin enemmän sitä että musiikki on tunneasia ja muiden edessä laulaessa ei voi peitellä omaa itseään. sen takia julkisesti laulaminen on monille kova paikka ja sitä tehdään mieluummin oman suihkukopin turvassa. eli luokassa pitää lähtökohtaisesti paljastaa enemmän itsestään, olla avoin muille ja tehdä töitä yhteisen päämäärän eteen kuin millään urheilu- tai matematiikkaluokalla, missä enemminkin kilpaillaan keskenään.
VastaaPoistaJoo kyllä, tuo itsensä piilottaminen tavallaan liittyy siihen mokaamiseenkin.
PoistaMusiikkiluokilla on pisimmät perinteet ja niitä on painotetusta opetuksesta ylivoimaisesti eniten. Olen aika varma että tässä on syy. Jos yhtä pitkä ja kattava kokemus olisi painoitetusta opetuksesta muissakin aineessa, erot olisivat varmasti pienempiä. Suhtaudun itsekin lapseni kehitykseen vakavasti, mutta paha sitä on musiikkiluokalle laittaa kun ei pidä musiikista. Painotettujen matemaattis-luonnontieteellisten lukioiden oppilaat pääsevät puolestaan huikealla prosentilla yliopistoihin ja niissäkin lukioissa kouluviihtyvyys on tosi kova. Yleisesti sanoen siis jos pääsee itseään kiinnostavaan painotettuun opetukseen, kouluviihtyvyys paranee.
VastaaPoistaMutta eikö liikunnassa ole vähintään yhtä pitkät perinteet? Ja millä tavalla perinteikkyys vaikuttaa noihin tuloksiin? Se on varmasti totta, että jos aihe kiinnostaa ja motivaatio on hyvä, työrauha säilyy. Jännä nähdä lisääkö uusi opetussuunnitelma tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta myös muilla luokilla.
PoistaNyt kun eletään kevätnäytösten kiivainta sesonkia, jaan kokemuksemme lapsemme jumpan kevätnäytöksestä. Lapsemme on herkkä 6-vuotias, joka jännittää kovasti erilaisia tilanteita. Olemme yrittäneet häntä rohkaista myös esiintymiseen ja itsensä voittamiseen. Myös isovanhemmat tulivat katsomaan esitystä ja kun odotus ja esitykseen valmistautuminen pukeutumisineen oli kotona meneillään, isovanhempi kysyi lapselta, muistatko nyt hyvin esityksesi?
VastaaPoistaMikä vaikutus näillä heitoilla on lapseen. Mielestäni niillä kylvetään lapseen mokaamisen pelon siemen ja samoin lisätään jännitystä entisestään. 6-vuotias ymmärtää jo, että esityksiin liittyy "epäonnistumisen" mahdollisuus. Me vanhemmat yritämme kaikin tavoin tukea lastamme myönteisesti, ja samaan aikaan isovanhemmat rymistelevät kuin norsut posliinikaupassa. Mitä mieltä tällaisesta ollaan?
Kääk, isovanhempi tarkoitti varmasti hyvää, mutta olisihan siitä harjoittelusta voinut eri tavallakin puhua. Ennen esitystä olon pitäisi olla itsevarma ja hyvä, ei pelokas. :(
PoistaMusiikkiluokalle valikoituu lapsia, joilla ei ole oppimisen yms. ongelmia. Esim. luki- tai keskittymishäiriöinen ei pärjää Karman kokeessa. Arka lapsi ei uskalla esiintyä pääsykokeessa. Lisäksi musiikki ei ole tietyissä vähemmistöissä sallittua, joten karsittu porukka on homogeenista.
VastaaPoistaHelsingissä nousi musiikkiluokkien pisterajat Vuosaarta lukuunottamatta todella korkeiksi tänä vuonna. Normaalitasoisella musiikkiopiston oppilaalla ei ole enää mahdollisuutta päästä musiikkiluokalle. Jännä nähdä, miten tämä näkyy viihtyvyydessä.
Tanssiluokista olisi kiinnostavaa nähdä myös tutkimuksia. Niitä vaan taitaa olla aika vähän; Helsingissä ja Kuopiossa.
Kokemukseni mukaan tuo ongelmattomuus on vähän myytti. Vaikka olisi musiikillisesti lahjakas se ei automaattisesti tarkoita mitään oppimisen yleisneroutta. Koulumenestykseen vaikuttaa niin moni muukin asia.
PoistaTuo pisterajojen nousu on huono juttu. Musiikkiluokkia pitäisi olla paljon enemmän, jotta siitä ei tulisi hyvien koesuorittajien paikkaa.
Ja tanssiluokista olisi kyllä kiinnostavaa kuulla muutenkin lisää!