Me hankimme itkupuhelimen suosiolla. Ehkä siksi se ei ole vielä kokonaan hävinnyt. Puhelinpussia (kannattaa muuten hankkia sellainen supervärikäs malli, joka erottuu jo kaukaa maasta) on noudettu milloin leffateatterista, asukaspuistosta, lipputangon juurelta ja kavereilta. Edistystä on tapahtunut. Nykyään Skidillä jo on jonkinlainen muistikuva siitä, missä luuri on viimeksi nähty. *
Suurin menoerä perheellemme ovat hukatut vaatteet. Urheiluhalli on syönyt ainakin yhden verkkatakin, yhdet kalliit ulkohousut (vituttaa vieläkin) ja muutaman vesipullon. Luonnollisesti hanskoja, kaulaliinoja ja pipoja on kylvetty tähän Tapiolan ympäristöön roppakaupalla. Jopa siinä määrin, että kun kävin hakemassa kaupassa täydennystä, myyjä piti minua suurperheen äitinä. Koulun löytötavaralaatikolle on asiaa joka viikko.
Ärsyttävimmän hukkaamistapauksen paikkaa pitää fillarinavain. Avain katosi marraskuussa kahdenkymmenen metrin matkalla fillariparkista bussille. Sitä käytiin tonkimassa taskulamppujen kanssa lehtien seasta muutamanakin päivänä, tuloksetta. Lukkoa ei saanut tiirikoitua auki millään. Jee.
Isoin itku tuli viime viikolla, kun saksofoni oli unohtunut "jonnekin". Se onneksi löytyi koulusta englannin luokan edestä.
Eikä Skidillä edes ole keskittymisongelmia. Hän on vain valtavan hajamielinen. Ja tasan samanlainen kuin isänsä.
Koti-insinöörin bravuuri on sijoittaa tankkauksen jälkeen auton katolle lompakko / laukku / kahvikuppi, joita on palattu sitten hetken kuluttua etsimään. Yleensä ne löytyvät enimmäisestä mutkasta. Hänen puhelintaan on metsästetty niin Reyjkavikissa kuin Nizzassa. Hanskojen käyttämisen hän on lopettanut kokonaan. Siitä ei vain tule mitään.
Tämä yhdistyy myös siihen, että nykylapsilla on valtavasti tilaisuuksia hukata kamojaan. Varsinkin nyt kun kolmasluokkalainen jo hengailee kodin ulkopuolella enenevässä määrin. On harrastuksia, kavereita ja tapahtumia, jonne saa kulkea itsenäisesti. Oppirahoja maksetaan jonkun aikaa. Jotkut koko ikänsä.
Se jengi, jolla on tässä asiassa aikuisenkin haasteita, joutuu kehittämään keinoja luonteensa kompensoimiseksi. Apua löytyy muistutuksista (näitä kannattaa automatisoida erilaisilla kamahälytyksillä esim. aina kuvataidekoulun loppumisen ajankohtaan) ja opetelluista maneereista. Hanskat reppuun, ei maahan. Kaikki kamat yhteen isoon kasaan, ei moneen pieneen ja sinne tänne. Kotona kaikille tärkeille tavaroille on oltava oma paikka. Jos kamat haluaa löytää, täytyy opetella laittamaan ne paikoilleen.
Minut pelastaa käsilaukku. Olen oppinut tunkemaan sinne koko elämäni (siksi tarvitsen jätesäkin kokoisen kassin), jolloin mikään ei ole ikinä kadoksissa. Paitsi siellä kassin pohjalla.
Ja onhan noita muitakin apuja. Äsken Skidi tuli kaverisynttäreiltä koulureppu selässä. Kun kysyin, miten se hänellä nyt oli mukana, vastaus oli, että se oli aiemmin päivällä unohtunut toiselle kaverille, joka toi sen synttäreille.
Kylväjät ry:n verkosto toimii.
* Erilaisia puhelimen hukkaajille tarkoitettuja sovelluksia löytyy pilvin pimein. Tässä yksi suht tuore listausartikkeli aiheesta.
Mutta kun puoliso kieltäytyy opettelemasta mitään maneereita tavaroiden sijoittelun suhteen. Asioiden hukkaaminen on vain osa hänen persoonaansa eikä sitä voi muuttaa. Ei vaikka pääsis helpommalla jos opettelis laittamaan asiat takaisin paikalleen käytön jälkeen, sitten seuraavalla kerralla ne löytyis sieltä eikä tartteis menettää hermoja etsiessä. ARGH!
VastaaPoista-sup
Symppaan. Mä yritin alkuun puhua sen veskan puolesta mutta sitäkin sitten haettiin huoltsikan mutkasta ja ravintoloista että enpä tiedä sitten.
PoistaMeillä on hyvää vauhtia kasvamassa kylväjä, ainakin kotikäytöksen perusteella. Vaatteet jätetään just siihen missä ne sattuu riisumaan, ja varsinkin sukat on aina KAIKKI kadoksissa koska allekirjoittanut yrittää opettaa että tavarat korjataan itse --> sukkia lojuu ennen viikonlopun siivouspäivää joka huoneessa siellä täällä josta lapsi sitten kamalalla nurinalla siivoaa ne pyykkikoriin. Arkisinhan ei niitä voi kerätä sit millään, mutta kiukkuaa ennen eskariin lähtöä kun sukkalaatikossa ei ole yksiäkään (jalkaan kelpaavia) sukkia ja lattioilta löytää vaan eripareja... En sit tiedä pitäisikö suosiolla nostaa ne aina itse pois johonkin pinoon, mutta kun yritän opettaa lapsille että vaatteet eivät kulkeudu itsekseen vaan sit saavat olla likaisissa vaatteissa jos eivät itse tuo pesuun...
VastaaPoistaMeilläkin on havaitavissa tätä pienimuotoisempaa lähikylvämistä. Se ei tosin haittaa mua läheskään yhtä paljon kun ei tule näitä lopullisia tappioita. Mutta meillä sama sääntö, että pyykkikoriin on osuttava jos haluaa saada pestäväksi. Kyllä se aina silloin tällöin musituu mieleen. ;)
PoistaPienelle koululaiselle kannattaisi ostaa suoraan se "käyttöpuhelin". Minusta on sekä äitinä että koululaisten iltapäivätoiminnan ohjaajana ollut älytöntä, että ekaluokkalaiselle ostetaan 150-200 euron hintainen älypuhelin. Nämä ovat niitä itkupuhelimia, eikä se tilalle hankittu järkevä, lapselle sopiva puhelin. Ai miksi? Tämän takia:
VastaaPoista- lapsi ei osaa käyttää älypuhelinta, ja itkee kun ei osaa soittaa äidille/isälle/mummolle/jne.
- lapsi ei osaa laittaa sammunutta puhelinta päälle tai luulee että puhelimesta on loppunut akku (ja sitten ei saa soitettua äidille/isälle/jne.) ja lapsi itkee
- lapsen puhelimesta on ihan oikeasti loppunut akku, koska puhelinta ei ole muistettu ladata, sillä on pelattu puoli päivää tai ulkona on ollut pakkasta ja sitten lapsi itkee
- lapsi tiputtaa puhelimen maahan ja itkee, kun lasi menee rikki ja pelkää että vanhemmat suuttuvat
- lapsen kaveri tiputtaa lapsen puhelimen maahan ja molemmat lapset itkevät
- joku lapsi itkee, kun hän ei pääse mukaan "älypuhelinrinkiin", jossa tuijotetaan yhdessä ruutua ja pelaillaan tms., eikä se yksi lapsi sitten mahdu/kelpaa mukaan ja tulee itku
Ja niin edelleen. Jos lapselle hankkii käyttötarkoitukseen nähden ylimitoitetun vempaimen, josta huolehtimiseen ja käyttämiseen lapsella ei ole taitoa tai halua, niin silloin on ostettu itkupuhelin. Jos lapselle ostaa ensimmäiseksi käyttöpuhelimeksi tavallisen parikymppiä maksavan perusluurin, jolla voi soittaa ja tekstata ja jossa akku kestää viikon, ei todellakaan ole ostanut itkupuhelinta, vaan lapselle sopivan puhelimen. Kotona voi sitten harjoitella älypuhelimen käyttöä ihan rauhassa ja ilman itkuja.
Älypuhelinten pahimmat juppivuodet ovat menneet ohi ja nykyään lapset ovat paljon suopeampia erilaisten puhelinten suhteen. Viikon kestävä akkukin voi olla lasten mielestä huippuhieno juttu, sillä ei lapsistakaan ole ylensä kovin kivaa roudata mukana laturia ja sitten unohdella sitä puhelinta jonnekin koulun käytävän pistorasian liepeille tai kavereille. Tähänkin voisi päteä se vanha viisaus: valitse taistelusi.
Meillä on menty kokolailla ehdottamasi logiikan mukaan ja hyvin on toiminut. Lapsi sai ensin meillä käytössä olleen peruspuhelimen (vesitiiviin, koska...no pidimme todennäköisempänä että se unohtuu jonnekin pihalle kuin että se ei unohdu...) ja lupauksen siitä, että sitten kun tämän puhelimen kanssa sujuu niin katsellaan niitä älypuhelimia.
PoistaOlihan siinä sitä turbulenssia matkalla. Pari kertaa puhelin oli oikeasti jäänyt pihalle, useamman kerran jollekin kaverille, mutta yllättävän harvoin se oli hukassa niin etteikö lapsi olisi osannut lähes suoraan sanoa missä se on kun kysyi. Ja nekin kerrat tapahtuivat kotiympyröissä, lapsi ei vaan muistanut mihin puhelimen oli kotona laittanut.
Ensimmäistä älypuhelinta kohdeltiinkin sitten varsin kunnioittavasti, se oli melko maltillisesti äly, mutta siinä oli kosketusnäyttö ja vähän enemmän pelejä. Liittymä ei kannustanut videoiden katseluun, valitsimme ihan tarkoituksella vähän hitaamman datayhteyden version. Kotona sitten pystyi wifin kautta katsomaan videoita puhelimeltakin.
Nyt meidän esiteinillä on jo ihan täysverinen älypuhelin, koska sille on ihan käyttöäkin sen pelaamisen ja kavereille keulimisen lisäksi. Whatsappia käytetään ihan fiksuunkin kommunikaatioon, bussiaikataulut löytyvät helposti ja musiikkia on kiva kuunnella spotifystä.
Toki lapsissa on yksilöllisiä eroja, mutta itse en kokenut että minun seitsenkesäiseni olisi tarvinnut puhelinta yhtään mihinkään muuhun kuin soittamiseen. Lukutaito oli vielä sen verran hataraa että edes tekstiviesteistä oli mitään erityistä iloa, joten suurin osa älypuhelimen hyödyistä olisi ollut tavoittamattomissa joka tapauksessa. Lisäksi meillä ihan taloudelliset syyt rajoittivat sitä että emme halunneet pistää montaa ylimääräistä euroa kiinni tenavan puhelimenkäyttöharjoituksiin. Vaikkei se meidän muksu edes ole mikään pahimman luokan kylväjä...
Meillä oli eka malli pieni vesitiivis älypuhelin, mutta siitä loppui muisti niin totaalisesti parin sovelluksen jälkeen että siirryttiin sitten vähän järeämpään, jolla päästiin tuohon musiikin kuunteluun ja videoeditointiin. Mutta sen kolme vuotta riitti tosi hyvin.
PoistaMeillä asuu yksi kylväjä. Hän on liikuskellut itsekseen ympäri lääniä jo vuosia, joten aika paljon kamaa on ehtinyt kadota. Osa on sittemmin löytynyt mystisistä paikoista, osa ei. Avaimet on tosi usein kadoksissa, samoin lukuisat vaatekappaleet ja harrastusvarusteet. (Puhelin sen sijaan on kyllä aina varmassa tallessa käden ulottuvilla. Jännä...)
VastaaPoistaMeillä on lähtökohtaisesti kotona asioille omat selkeät paikkansa, mutta tätä kylväjätyyppiä se ei tahdo auttaa. Plus tietenkin iso osa tavarasta kylvetään pitkin ja poikin kaupunkia, joten kodin jöö ei paljon auta.
Tämä lapsi (tai oikeammin nuori) on tosi fiksu, rauhallinen, tunnollinen ja keskittymiskykyinen. Luulen, että hänen mielensä vain askartelee vähän suuremmissa kysymyksissä kuin hanskat, reput ja avaimet. :-) Lapsen kummi totesi kerran rakentavasti: "Hänen huomionsa kiinnittyy tavaroiden sijaan asioihin." Se on niin totta!
Vanhempina meidän tehtävämme on tietenkin opettaa ja ohjastaa tätäkin taimea niin että hän pikkuhiljaa löytäisi tapoja pitää kamansa kutakuinkin tallessa ja järjestyksessä. Se nyt vain on asia, joka ihmisen on hallittava.
Mutta yritän aina muistaa, että "kylväjyys" on vain yksi piirre lapsessa. Vaikka se määrittää jonkin verran meidän arkisia tilanteitamme (esim. melkein jokaista arkiaamua JA iltaa), se ei saisi alkaa määrittää liikaa lapsen identiteettiä. En halua, että hän alkaa ajatella: "Mä vain olen tällainen." Aina voi oppia.
Ihana kummi! Ja olen ihan samaa mieltä siitä että toi piirre ei varmasti ikinä katoa, mutta kyllä niitä omista kamoista huolehtimisen tapoja ja keinoja kannattaa opetella ihan pienestä pitäen.
PoistaOlen miettinyt sormenjälkitunnistinta ulko-oveen, avainta korvaamaan... Voisin kuitenkin kuvitella, ettei se superpakkasilla toimi, kun ovikellokin voi vaikeasti ;)
VastaaPoistahttp://westendmum.fi
Oon miettinyt samaa! Vähän liian iso remppa testattavaksi.
PoistaMä en tiedä miten Suomen ilmastossa toimii, mutta meillä on sähköiset etäohjattavat lukot ovissa, jotka avataan joko koodilla - lapset osaa numeroyhdistelmän - tai me voidaan avata etänä ja samalla kytkeä hälytysjärkkä pois päältä.
PoistaToimii meillä ihan valtavan hyvin eikä tosiaan tarvitse lasten sen enempää kuin aikuistenkaan huolehtia niistä avaimista.
Meillä on kasvamassa hyvää vauhtia ainakin yksi kylväjä. Kylvää kaikki vaatteensa pitkin kämppää, yleensä vartti pukemisen jälkeen tallustelee pikkareissa paikalle... Unilelu on ehkä pahin! Se on auttamattomasti hukassa aina kun pitäisi lähteä päiväkotiin, päivä- tai yöunille. On löytynyt kerran isän yöpöydän laatikosta "ainiin, se meni sinne nukkumaan", äidin kumisaappaasta " se halusi mennä ulos pomppimaan vesilätäkössä" ja leikkikeittiön jääkaapista (tälle muksukaan ei keksinyt mitään syytä).
VastaaPoistaPelkään kuitenkin että tämä kulkee kylväminen kulkee suvussa, siis minun puoleltani. Pentuna onnistuin hävittämään pyörän avaimia siihen tahtiin, että äiti teetti kerralla aina kolme avainta kerralla (kotona oli aina yksi avain, enkä tiennyt sen olinpaikkaa). Nyt pyörässäni on avaimeton lukko.
Hanskanhukkaajien salainen ase, jota itse häpeilemättä käytin vielä yläasteellakin, on ne vauvojen tumpunpidikkeet. Mahdotonta hukata hanskoja jotka roikkuvat kiinni hihansuissa.
VastaaPoistaMiten se vatulointi, vieläkö teillä on sitä? Muistan että oot kirjoittanut siitäkin. Onko sillä yhteyksiä kylväjään teillä?
VastaaPoistaMeillä nimittäin on yksi vatuloija, jolla se on ihan DNA:ssa, eli sille ei tunnu olevan mitään tehtävissä. Kohta ylä-asteikäinen, joka vilpittömästi uskoo, että voi katsoa vielä leffan loppuun (tunti jäljellä) ennen kuin lähtee ulos, jonne kaverin kanssa sovittu tapaaminen 5 min. sitten.
Myöhästyjistä on ollut juttua lehdissä ja siitä kuinka eivät tarkoita pahaa, eivätkä tee sitä tahallaan ja nyt kun meillä on sellainen, niin tiedän, että se on justiinsa niin. Kyse ei ole toisen ihmisen aliarvioimisesta tai välinpitämättömyydestä vaan jostain kummallisesta ihka omasta ajantajusta.
Silloinkin kun on jo kiire, niin tämä typy saattaa keksiä että hei, ootko muuten kuullu tän biisin, ja laittaa soimaan ja alkaa tanssimaan.. hyvin ehtii juu.
Tähän ei auta sekään että on moneen kertaan jo ennakkoon selvitetty aikataulu yms. Hänellä vaan on vilpitön usko että ehtii kyllä ja ihme kyllä, toistaiseksi onkin ehtinyt. Hän on stressistä vapaa rento luonne, ja olenkin miettinyt, että se piirre olisikin hyvä säilyttää.
Mutta muiden ihmisten odotuttaminen on tietysti se ikävä kääntöpuoli. Toistaiseksi kaverit ovat olleet kärsivällisiä ja odottaneet tunninkin kun neiti luova luonne valmistautuu...
Ei ole niinkään kylväjä, mutta mutta, tuli mieleen, että voisko näillä kuitenkin olla yhteyksiä?
Meidän kylväjä on myös vatuloija, kyllä. Stressittömyys ja sellainen tietty huolettomuus (=vapaa huolista) ovat piirteitä, joita haluaisin nuoressani vaalia. Minussa on samaa piirrettä, ja se on ollut elämässä monella tapaa siunaus.
PoistaMutta kamoista ja aikatauluista täytyy silti oppia pitämään huoli. Osa kamoista ja tavaroistahan menee hukkaankin juuri siksi, kun aina tulee vähän kiire...
Olen ollut huomaavinani, että murrosiän myötä vatuloinnin määrä on lisääntynyt. Se on ymmärrettävää tavallaan, kun tietää, mitä murrosikäisen aivoissa tapahtuu. Mutta vanhemmalle tietenkin hiivatin rasittavaa, kun joutuu koko ajan huomauttelemaan ja muistuttamaan (=rageemaan).
Voin niin samaistua tähän! Ihan sama missä oon, lähtiessä joudun juoksemaan ympäri taloa keräämässä tavaroitani, jotka jätän yleensä just siihen, missä niitä en enää tarvitse. Sama täällä kotona, mikä ärsyttää puolisoa aika lailla. Mä vaan en muista tavaroita enää sen jälkeen, kun niitä ei tarvitse, mistä johtuen sukat voi olla keskellä lattiaa viikkokausia...
VastaaPoista