 |
| Itse kasvoin kaakaolla ja sokerihuurretuilla muroilla, kersat näillä. Puolukkahillo on omatekemää. |
Hyvänen aika. Tiedustelin hämmästyneenä, oliko kyseessä tietoinen valinta. Juu oli. Ne voi kuulemma syödä muun ruoan joukossa.
Juu, niin voi. Pari kertaa olen tämän uutisen kertonutkin.
Yritin olla tekemättä asiasta hyvin sarkastista numeroa. Mutta kahdeksan-fucking-vuotta! Se on pitkä aika opetella sietämään asiaa, jota on todella vaikeaa sietää.
Esikoinen on aina ollut paitsi pieniruokainen myös ruoan suhteen äärimmäisen nirso ja ennakkoluuloinen. Hän ei todellakaan ole ilahtunut siitä, että tarjolla on uutta ruokaa. Itse tehtyjen soseiden syöttäminen jäi yhteen kertaan kun ruoka tuli paluupostissa ulos rakeisuutensa vuoksi.
Inho on kohdistunut erityisesti kasviksiin - joita taas minä haluaisin syödä pääsääntöisesti.
Olen aina tuntenut rehellistä kateutta, kun joku kanssamutsi on postannut sosiaaliseen mediaan kuvia lapsista, jotka syövät hyvällä ruokahalulla, innokkaasti, kasviksia väistelemättä. Luonnollisesti olen myös usein kuullut, että se on vain kasvatuksesta kiinni.
Usein puhutaan siitä, millaisia traumoja vanhemmat aiheuttavat lapsilleen, mutta toimii se toisinkin päin. Oli aika, jolloin en oikeastaan halunnut syödä yhdessä perheen kanssa, koska se oli liian epämiellyttävä kokemus. Eheytymiseni alkoi kun syntyi Snadi, joka maistaa mielellään kaikkea.
Pikkuhiljaa valonpilkahduksia on ollut. Annoskoot ovat kasvaneet. Edamame-pavut ovat nousseet japanilaisravintolassa koko perheen suosikiksi. Mustapapuja voi laittaa keittoon jos laittaa myös nakkeja. Tomaattikeittoon voi laittaa linssejä jos käyttää sauvasekoitinta. Käytän sitä kerta kerralta vähemmän aikaa. Sipulin täytyy toki edelleen olla nanokoossa.
 |
| Jonain päivänä. |
Mutta toivoa on. Jos siellä on kohtalotovereita niin tietäkää tämä.
Pakkosyöttäminen ei toimi.
Jälkiruoalla lahjominen ei toimi.
Maistattaminen ei toimi.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toimi.
Pöydässä istuttaminen tuntikaupalla ei toimi.
Ja ei, nirsoilu ei välttämättä johdu siitä, että et syönyt riittävästi kasviksia raskaana tai olet kehno kasvattaja ja esimerkki.
Joihinkin kersoihin toimii vain aika. Kitkuttelu. Jossain vaiheessa lapsi alkaa pitää omana ajatuksenaan, että paprikoita ei oikeastaan huomaa, jos ne syö muun ruoan mukana.
Tältä varmaan tuntuu kun maratonin maali häämöttää.
Mulla on kaksoset, jotka molemmat syö hyvin - olen kiitollinen siitä! Mutta kiitollinen myös tästä armollisesta ja suorasukaisesta postauksesta, joka toivon mukaan pysäyttää ainakin jonkin kommentin, että lapsen voi ihan vain opettaa syömään. Jotkut syö, toiset ei. Yleensä nekin, jotka ei syö, oppivat sen iän myötä (esim mun siskon lapsi).
VastaaPoistaEli mitäs jos oltais armollisempia itsellemme sekä kanssaäideille. Kyllä ne siitä (yritän muistaa tämän seuraavalla kerralla, kun meillä toimitaan siten kun mun mielestä ei pitäisi :) )
Olin aika pitkään "ei se siitä" kannalla mutta nyt voin EHKÄ todeta olleeni liian jyrkkä. :)
PoistaKiitos!
VastaaPoista"Oli aika, jolloin en oikeastaan halunnut syödä yhdessä perheen kanssa, koska se oli liian epämiellyttävä kokemus." Oi kiitos :) Omani ei vielä edes syö kiinteitä mutta on äärimmäisen vapauttavaa ja ihanaa lukea tällaista - ei niitä lapsia aina vaan jaksa!
VastaaPoistaEi tosiaan. Tämä ruokatemppuilu on ollut minulle aivan ylivoimaista kestää. Ärh.
PoistaAh, minäkin olen alkanut vältellä ruokailua tuon kuopuksen kanssa, mutta jos hän lapsena äärimmäisen nirsoon enoonsa tulee, niin aikuisena hän on kulinaristi, joka laittaa koko suvun ruoat.
PoistaNyt hän kyllä on jotain ihan muuta. Oli laukaissut pukukopissa kovaan ääneen, kun joku miehen kuvauksen mukaan "vähän muita parempi äiti" oli selostanut perheensä ruokailusysteemejä, että meillä syödään vain eineksiä.
Kappas, olen joskus joitakin vuosia sitten blogannut siitä, miten äärimmäisen nirsosta lapsesta kasvoi kulinaristi ja miltä omien lasten temputus näyttää:
Poistahttp://pikkuisenparempaa.blogspot.fi/2013/12/olenko-syonyt-tata-viisivuotiaana.html
Esikoinen on tästä mennyt parempaan suuntaan, mutta kuopus vain taantunut. Argh!
....mutta totuttautuminen toimii ja sitä kautta "maistattaminen". Maistattaminen pitää ajatella laajana kokonaisuutena, joka alkaa siitä, että uusi ruokalaji voi olla jossain läheisyydessä, sitä saa katsella, kosketella ja sitä kautta juurikin hivuttamalla se voi parhaassa tapauksessa siirtyä ruokavalioonkin.
VastaaPoistaNo jaa, musta se on ihan taivaankappaleista kiinni.
Poistahalleluja!
VastaaPoistaAivan erityisesti tuolle ei-toimi -listalle. Kun ei toimi, niin ei toimi.
nimim. siinä uskossa ja toivossa että jonain päivänä vielä. (lapset kohta 17, 15 ja 12)
Iik, onko teillä kolme ronkkijaa? Olisin pakkohoidossa.
PoistaHmm, eri lapsille maistuu eri jutut, niin se vaan on. Itse olen enemmän lihan kuin kasvistensyöjä, lapsi taas juuri päinvastoin. Makaronilaatikosta jauhelihat siirtyvät lautasen reunalle. Toisaalta sisäfile menee kyllä, mutta jauhelihan kaltainen kakkoslaatu ei. ;) Kasviksia hän syö nimenomaan raakana. Tiedätkö lastesi veriryhmät? Onhan se varmaan höpöä, kuten horoskoopitkin, mutta meillä ruokailumieltymykset sattuvat istumaan just näihin veriryhmiin. :)
VastaaPoistaHeh, meillä ei syödä punaista lihaa juuri koskaan, joten vaikea sanoa maistuisiko se vai ei. :)
PoistaMun mutsi oli eläinfysiologi ja sain häneltä lahjaksi ohjeet stressittömään elämään lasten ruokailun suhteen (kaikesta muusta kyllä stressasin ihan riittävästi). Ohje oli se, että lapsi syö sen verran kuin tarvitsee. Älä tee ruokailusta numeroa millään tasolla. Tee ruokaa, jota syödään ruoka-aikana. Lapsi itse syö mitä syö. Seuraavan kerran ruokaa on sitten tarjolla seuraavana ruoka-aikana. En tiedä olinko vain käsittämättömän onnekas lasten syömismentaliteetin suhteen vai en, mutta koskaan en ole heidän syömisestään stressannut.
VastaaPoistaÄlä sitä älä tätäplaa plaa... Hieno ohje, vaikeahko noudattaa kun kakara alkaa karjumaan ja taistelemaan jo käsienpesusta, sitten pöytään istumisesta, ja etenkin syömisestä. Juu ei tehdä ruokailusta numeroa. Ja ei, vaihtoehto EI ole lintsata em tapahtumista.
PoistaLapsi syö sen verran kuin tarvitsee. Mutta entä jos sillä syömisellä on huomattavan alipainoinen? Meillä on erittäin nirso 6 vuotias ja hermot meinaa mennä kun kaikkea on kokeiltu. Tuo oli tosi hyvä tuo lista mitkä ei toimi. Mutta mikä toimii?
PoistaÄitini pointti oli kaiketi se, että sitä karjuntaa pitää jaksaa muutaman kerran kuunnella, sen jälkeen pitäisi sujua. Mutta kuten sanottua, ehkä olen ollut tässä suhteessa onnekas. Mulle toi tosiaan rauhan tuo että lapsi syö sen verran kuin tarvitsee (noita alun kiukuttelukertoja lukuunottamatta). Meillä ei ole ollut koskaan vaakaa, joten en tiedä kävikö mukulat alipainon puolella joskus. Silloin tietty voi ajatella, ettei lapsi olekaan terve?
PoistaTaisit olla onnekas... meillä kun päästiin tällä ohjeella ja siihen uskomalla lopulta syömishäiriöhoitoon eikä lapsi ollut lähelläkään teini-ikää, vaan neljä.
PoistaMeillä esikoinen on syönyt samaa ruokaa aikuisten kanssa aikalailla yksivuotis-synttäristään (nykyään kyllä nirsoilee monesta kasviksesta), mutta kuopus ei ole mistään yrityksistä huolimatta systemaattisesti syönyt mitään muuta kuin maitoa ja velliä. Kun alipainoa vain kertyi ja kertyi, aloitettiin täydennysravintojuomat kaksivuotiaalle. Ei kaduta hetkeäkään vaikka muuta ruokaa edelleen vain suostutaan maistamaan satunnaisesti, koska nyt ei tarvitse huolehtia siitä saako tyyppi tarpeeksi energiaa ja vitamiineja, eikä itse stressata syömistilannetta. Ihan kahen lapsen kasvattajana näyttää siltä ettei mitään universaaleja totuuksia siitä miten saat lapsesi syömään/nukkumaan/käyttäyttmään. Armoa itselle, lapselle ja muille perheille! Luotan kyllä että tämäkin pikkukaveri syö teini-iässä muutakin kun ravintojuomia :)
PoistaViiden vuoden karjunnan jälkeen alkoi jo vähän väsyä siihen että ruokailu oli yhtä painajaista. Musta on jotenkin epäinhimillistä yrittää olla stressaamatta siitä että kersa syö vain perunamuussia.
PoistaOmakohtainen kokemukseni nirsoilijana on, että kun tajusin n. 8v. Että voin itse päättää syönkö ja paljonko syön, ruokakin alkoi maistumaan paremmin. Omia lapsiani en ole koskaan pakottanut eikä myöskään koskaan ole ollut vaikeuksia syömisen kanssa.
VastaaPoistaSkidiltä on kysytty jo monta vuotta annoskokoa, ettei ruokaa menisi niin paljon roskiin. :)
PoistaKiitos tästä postauksesta! Viimeksi tänä aamuna tuskailin sitä että kaksivuotiaani "ei tykkää" makaronia lukuunottamatta juurikaan käytännöstä mistään jota lautaselle pistän. Helpotti kummasta kuulla että tästä voi joskus selvitä.
VastaaPoistaKyllä se siitä. Täytyy hakea lohtua pienistä asioista kuten vaikka siitä että kesällä menee mustikat - pakasteenahan ne ovat pahoja.
PoistaEn tiedä millaista elämä on huonosti syövän lapsen kanssa, meillä kaikki kolme syövät enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sen olen huomannut, että myös ruokailussa on näitä hemmetin vaiheita. Joskus maistuu joskus ei. Se mikä oli hyvää viimeviikolla ei välttämättä enää kelpaava tomaatti voi yhtäkkiä ollakin hyvää. Kun on jakso jolloin kelpaa vain lusikka pari, niin hoen itselleni, että ne syövät vähintään 4 kertaa päivässä, joten eivät ne nälkään kuole.
VastaaPoistaPerseilyä en kestä ruokapöydässä, mutta jos oikeasti ei ole yhtään nälkä, niin miksi syödä väkisin. Itselläni on muksuna ollut todella herkkä kakomisreaktio jos piti väkisin syödä, joten en halua lapsiani pakottaa siihen.
Maistaa meillä pitää, eikä ruokaa tulla pöytään haukkumaan jos ei ole edes maistanut mitä on.
Koitan olla myös käyttämättä lausetta "et sä tykkää tästä kuitenkaan", noi kun syö välillä aika absurdeja juttuja.
Tärkeintä on kuitenkin huolehtia, että kriittiset ravintoaineet täyttyy jossain muodossa. Muuten jokaisella on niin omat energian tarpeensa yms.
Mutta ei meillä myöskään tarjoilla erikseen jokaiselle eri ruokaa. Välillä tulee uusia makuja ja ruokia ja niitä sitten syö jos maistuu.
Eli stressittömästi maalaisjärjellä eteenpäin :)
Harvemminhan täällä kukaan nälkään kuolee mutta just noista ravintoaineista on tullut kyllä stressattua. Meillä on ollut lastenruoat ja aikuisten ruoat ihan siksi että itse tykkään ruoan mausta, väreistä ja tuoksuista.
PoistaHyvä!! Minä kuvittelin silloin kolmivuotiaan kaikkiruokaisen kanssa että olen varmaan onnistunut jossain (juuri tehnyt nämä muka tärkeät asiat: syönyt kasviksia raskausaikana, tehnyt itse vauvanruoat, antanut ennakkoluulottomasti maistaa aivan kaikkea jne..) Sitten tuli neidille ikää vähän lisää ja armoton nirsoilu. Mikään ei enää käy.. On ollut tosi vaikea pala itselle.. Sen sijaan kaksivuotias taapero on taas vielä ihanan kaikkiruokainen.. Toivon tosiaan, että se kaunis hyväruokapäivä vielä koittaa. Tärkeintä olisi että lapselle tulisi hyvä ja normaali suhde ruokaan. Pelkään, että tulee joku syömishäiriötrauma.. On vaikea ottaa selkeää linjaa siihen mitä vaaditaan. Olemme koittaneet että kaikkea maistetaan. Joskus toimii se että lapsi ottaa itse sen verran kuin syö, ja se syödään. Joskus niin, että niin monta lusikallista otetaan kuin on vuosia.. Mutta meneekö sekin jo pakottamiseksi? Sitten jos ei syö ruoalla niin iltapalaksi vetää kahta kauheammin puuroa! Ja kylässä jotkut sukulaiset oikein vaativat että lautanen täytyy syödä tyhjäksi!
VastaaPoistaTsemppiä! Puuro on nneksi maistunut meilläkin aamuisin ja jogurtti iltaisin, mutta tämä kersa on kyllä kasvanut aivan ilman proteiineja. O_o
PoistaJos ei muuta ole partiossa oppinut niin sen, että pieniruokaiset, nirsoilevat, tytöt, tuntuvat olevan enempi sääntö kuin poikkeus. Minä itse olin lapsena kaikkiruokainen ja jotenkin kuvittelin, varsinkin, kun esikoinen on ollut aina hyvä syömään, etteivät minun lapseni nirsoilisi. No sitten tuli toi kuopus.
PoistaEikös kaikki kersat kasva viljoilla ja sokerilla... näin ainakin meillä, kun ei muu uppoa. Ja vaikka nälkä on paras mauste, en jaksa nälkäkiukkuista lasta, joka on jo ilman nälkäkiukkuakin temperamenttikäyrien yläpuolella. Posket rusottaa kyllä, mutta en ole yhtään varma, saako edes puolia tärkeistä ravintoaineista. Pahinta tietenkin on mm. tomaatti ja pähkinät, joita itse vetelen paljonkin.
PoistaKateellisena kuuntelen, kuinka "lasten kanssa on niin helppoa lähteä thaikkuihin, nehän voi syödä sormin niitä ihania kasviksia". Mietin aina, että mitä lapsi mahtaisi nälkäänsä syödä. Tuskin edes riisiä. Jätskillä varmaan mentäis.
Täällä yksi 44-vuotias lapsena todella nirso ja nyt semi-nirso ruokailija allekirjoittaa :) Mikään ei ollut lapsena hirveämpää kuin uuden ruuan maistelu, paitsi kylässä syöminen, apua! En vieläkään ole todellakaan kaikkiruokainen ja kyllä äiti parhaansa varmaan yritti, ei ollut siitä kiinni. Eli mielestäni se on yksilöllistä, omista pojistakin toinen syö kaikki minkä avojaloin kiinni saa ja toinen haistelee, kyselee ja nirsoilee... En ole pakottanut lapsia syömään kun muistan miten kauheaa se oli (koulussa) mutta en myöskään tanssi kenenkään pillin mukaan, ruoka on se mitä on ja siitä voi syödä mitä syö.
VastaaPoistaHaha, kyläillessä luonnollisesti a) omat safkat mukana tai b) voileipä tilattu jo etukäteen. :'D
PoistaJuurikin näin, vieläkin näen painajaisia kaverin luona tarjotusta jänispaistista o_O
PoistaAmen! Olin itsekin äärimmäisen nirso kersa ja edelleen aikuisena nirso. On pakotettu maaniteltu lahjottu uhkailtu istutettu pöydässä annettu vaihtoehtoja.. Olen huomannut että itselläni vain on erittäin herkkä suu ja nielu mitkä ovat suurimmat tekijät jos ja kun ruoka ei mene alas. Muistan kun kerran sukulaisten luona itkin ja söin aamupuuroa koska "pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen on tyhjä" ja heillähän se myös tarkoitti sitä - sen jälkeen en ole yökylässä heillä ollut. Nykyään saan edelleen kuulla nirsoudestani joten koitan pitää sen salassa, vaikka ärsyttäähän se kun ruokaansa ei saa valita mutta esim. Vaatteiden suhteen saa nirsoilla. Yritän edelleen totuttaa itseäni uusiin ruokiin, osin hyvällä ja osin huonolla menestyksellä. Koittakaa "täydellisesti syövien" lasten vanhemmat ymmärtää että olemme kaikki erilaisia erilaisine ominaisuuksimme!
VastaaPoistaNiin ja piti sanoa vielä että veljeni on aivan eri planeelta vaikka elänyt saman kasvatuksen piirissä. Ja esimerkkinä vielä kaikille esim. lääkkeet, joiden ottaminen tuottaa itselleni edelleen suuria vaikeuksia - toiset taas nielevät niitä pelkiltään. Itse en vaan pysty, saattaa pilleri pyöriä suussa kauan ennen nielemistä.
PoistaPerheen toinen ruokavarovainen on suurimmaksi osaksi hoitanut ruokakeskustelut ja maanittelut koska mulle on mahdotonta ymmärtää tuota herkkäsuisuuden kokemusta. Mikään rakenne ruoassa ei ole hyvä, vain sileä käy. Tai sitten ihan täysin kova.
PoistaNuo lääkkeet! Itse olen samanlainen, jotenkin ahdas kurkku ja nielu, ja kaikki tablettien nieleminen vaatii monen minuutin keskittymisen ja välillä kakomisreaktion jälkeen uuden yrityksen. Eipä tule kovin herkästi esim. särkylääkkeeseen turvauduttua! Ja D-vitamiinit otetaan purutabletteina. Nestemäiset flunssalääkkeet (coldrex ym.) ei myöskään ole ihan ongelmattomia, koska 2 dl nesteen juominen kestää todella kauan. Saan siis kerrallaan nieltyä hyvin pieniä määriä ja nielaisusta kuuluu äänekäs kulaus. Onneksi poika tuntuu saaneen isomman nielun isänsä puolelta!
PoistaMitä tulee itse ruokailuun, niin todellakin riippuu päivästä, miten kulloinenkin ruoka 4,5 vuotiaalle maistuu. Joskus on kyllä kyse pelkästä valtapelitestistä, koska neuvottelujen jälkeen ("jos ei syödä ruokaa, niin sitten ei syödä karkkiakaan") sama annos, joka ensin oli "hyi, pahaa, en tykkää, en syö" saattaa kumminkin loppujen lopuksi kadota reippaassa tahdissa.
Toisaalta minäkään en halua pakottaa syömään, varsinkin kun muistissa on omasta lapsuudesta muun perheen suosikki sienikastike, jota en pystynyt syömään ja metodina oli pöydässä istuttaminen. En tänä päivänä pidä mistään sieniruoista, vaikka ollessani Venäjällä vaihto-opiskelijana yritin antaa niille mahdollisuuden ("sijais"perheessäni oli usein sieniruokaa tarjolla ja olin päättänyt, että syön kaikkea, mitä tarjotaan, joten söin sieniä koko syksyn enkä silti oppinut niistä pitämään!) Muuten olen melko kaikkiruokainen.
Kyllä! Ison määrän juominen kerralla on vai-ke-aa, sitten ne isot pyöreät tabletit mutta toisaalta myös pitkulaiset isot tabletit... puolitettuina taas niissä on se karkea reuna joka osuu joka paikkaan suussa ja aikansa suussa pyörittyään jo maistuu niiin pahalle. Lapsena oksensin jokaisen lääkkeenoton jälkeen, ihanaa aikaa. Nykyään sentään yleensä onnistun. Mutta tämän takia en pysty syömään säännöllisesti lääkkeitä enkä esim. vitamiinikuureja. Ei vaan pysty. Ehkä jos kuolema uhkaisi, mutta toistaiseksi tästä ei ole tarvinnut huolehtia.
PoistaPS mites se hedelmäpommijuku O_O omg.
Me ollaan vähän pakotettu (pakko maistaa ees murunen) ja 5,5 vuoden jälkeen toi esikoinen alkaa jo parilla kehotuksella syömään ne porkkanat. Tänäänkin jaoin keiton ylijääneet porkkanat kahteen kasaan lautasella (toisen syöt, toisen jätät) ja kolmen reippaasti syödyn lusikallisen jälkeen homma oli hoidettu. Onneks meilläkin pienempi on mutkattomampi syöjä. Kai tää tästä, onneks ei olla ainoita.
VastaaPoistaJoo, maistaa on meilläkin ollut pakko vaikka ottaisi edes yhden atomin haarukan päästä. Mutta eihän sekään toimi kun jo ennakkokäsitys on täysi tyrmäys ja jyrkkä ei tulee ennen kuin makuaistimus on ehtinyt aivokuorelle. Snadi sentään maistelee rehellisesti ja päättää vasta sitten.
PoistaMinä syön kaikkea hyvin tehtyä ruokaa hyvällä ruokahalulla. Paitsi jos niissä on korianteria. Mieheni syö huonostikin tehtyjä sapuskoita mukisematta.
VastaaPoistaMeidän kahdesta lapsestamme toinen maistaa innoissaan mätiä ja heinäsirkkoja. Toisen oksentaa keitetyt porkkanat, inhoaa ketsuppia ja syö voita vain, jos se on sekoitettu / sulatettu näkymättömiin. Siksi minä kestän vähän huonosti sellaista "hyvin kasvatetut lapset kyllä syövät kaikkea" -juttua. Eli kiitos Katja!
Voi apua - meillä on ollut tärkeää että ketsuppia ei laiteta minkään päälle ettei tule mitään ällöä "sekoitusta". Minulle on aivan sama miten ruoka on tehty, koska nälkäänsä voi syödä mitä vaan. Ja siksi juuri mun onkin ollut täysin mahdotonta ymmärtää kersaa.
PoistaKIITOS! Ehkä vielä on toivoa. Meillä on valehtelematta jokaikisellä aterialla vaikka minkäväristä rehua. On höyrytettyä, keitettyä, raakaa, paistettua, uunissa muhinutta, wokattua, laidasta laitaan. Ja näin on ollut aina ja vanhemmat syö hyvällä halulla. Mutta ei niin ei. 4v syö vain ja ainoastaan höyrytettyä parsakaalia ja joskus vahingossa avokadoa, keiton seassa lanttua tai kurkkua. Niin ja punajuuresta tykkää ja bataattiranskiksista. Mutta ai että nyppii se "meillä aikuiset päättää mitä lapset syö"-liibalaaba. Minä en voi lastani pakottaa syömään enkä sitä haluakaan. Noin muuten syö lämpimiä ruokia ihan kohtuuhyvin, toki inhokkeja on mutta pääasiassa ruoka kuin ruoka uppoaa (jos ei ole kasviksia). Myös hedelmiä ja marjoja syö mielellään joten kuitunsa ja vitamiininsa uskoisin saavan.
VastaaPoistaNiin ja siis tämä lapsi joka nirsoilee milloin millekin vetää kuitenkin aurajuustoa suoraan pussista ja RAKASTAA mätiä?! :D ei mitään logiikkaa. Mun päähän ei vain mahdu miten lapsen mielestä mäti+smetana voi olla houkuttelevampi leivänpäällinen kuin kurkku.
PoistaLasten osallistaminen ruuan kasvattamiseen ei myöskään toimi! He kasvattavat mielellään, mutta eivät syö.
VastaaPoistaJep. :)
PoistaJoo, mä muistan hyvin lapsuudestani, kun vanhemmat syötti mua lentokonetekniikalla - olin siis ainakin 4v. 8-vuotiaana me kierrettiin kesä Eurooppaa ja mä tilasin joka ikisessä ravintolassa riisiä. Siis pelkkää riisiä.
VastaaPoistaSitten 16-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, enkä siellä kehdannutkaan sanoa, että mä en sitten syö kalaa, enkä juustoa, enkä sianlihaa, enkä muutenkaan muuta kuin filettä, enkä epämääräisiä kasviksia... Söin vain, ja huomasin, että ei se niin kauheaa ollutkaan, vaan aika moni asia oli tosi hyvää. Mutta vasta aikuisena olen tajunnut, että en ollut (pelkästään) nirso vaan (myös) erityisherkkä. Ja itsepäinen, joten kun olin jotain päättänyt olla syömättä, niin päätöstä ei hevillä horjutettu. Onneksi meidän herkkislapsista kumpikaan ei ole ihan yhtä vaikea ruoan kanssa.
Oi luoja. :D Koti-insinöörillehän kävi niin että kerran vieraisilla se ei kehdannut sanoa, ettei syö katkarapuja ja oli joutunut maistamaan, ja kas. Sen jälkeen meillä on syöty katkarapuja. Koska ne ovatkin ihan hyviä. Puuh.
PoistaMulle kävi näin vinaigretten (viinietikkakastikkeen) kanssa. Noin ylipäätään olen kaikkiruokainen, mutta se on niiiin hirveä kokemus ekalla suullisella. Olin jo parikymppinen. Mutta kun ei host-perheessä iljennyt olla syömättäkään. Nykyään menee muodossa kuin muodossa.
PoistaKomppaan muuten tuota mitä aiemmin Katja sanoit, että mahtaa olla vaikeaa käsittää, miten ruoka voi olla "vääräntuntuista". Kun itsellä ei ole ikinä ollut samaa vikaa. Mulla pettäisi hermot kerrasta, jos olisi nirso lapsi.
Mikään ei ole kamalampaa kuin syömään/maistamaan pakottaminen. Itse olen ollut todella nirso lapsena ja nyt lähes kaikkiruokainen, ei vaan pienenä maistunut suussa hyvältä/hissi tuli heti kurkkuun tietyistä mauista.
VastaaPoistaNyt meillä tyttö, joka vauvana ja 1v. söi oikeastaan kaikkea, nyt tietyt ruoat menee ja kaikki kasvikset, jos ovat raakoja. En kiellä, kasvikset maistuvat itsellenikin raakana paremmin, ja lapsena tein ihan samaa.
Mutta että kasvattamisella saisi vakuutettua lapsen syömiseen, p-kanmarjat, se on luonteenpiirre ja ominaisuus, ihan samaan tapaan kuin muutkin makuasiat. Miksei saisi valita mistä ruoasta tykkää ja mitä inhoaa, mutta saman voi tehdä musiikin, vaatteiden ja muiden makuasioiden kanssa?
Kyllä mä olen pakottanut maistamaan, vaikka juuri sen yhden ruoka-atomin. Mä kuulun siihen koulukuntaan jossa ruoka on ravintoa eikä millekään tarvitse nyrpistellä. Useimmiten saa siis valita mutta ei voi aina vaatia herkkua - varsinkin kun ei tee ruokiaan itse. :)
PoistaSanasta sanaan samaa mieltä, meillä vaan vähän pienemmät (5 ja 3) täällä. Huomaatko, miten kirjoitustyylistäsi ja suoruudestasi huolimatta sait neuvoja tähän probleemaan? Päädymme siis aina samaan: huonosti syövä lapsi on vanhempien syytä, hyvin syövä lapsi heidän ansiotaan. Jännä sitten, että niitä voikin molempia mahtua samaan perheeseen. Musta suurin juttu on toi erityisherkkyys: esikoisen aistit on ihan hullun tarkat ja suutuntuma on aina ollut sille tärkeä. Tottuminen ei todellakaan tapahdu missään 15 kerrassa, vaan 15 viikossa, jos siinäkään. Kuopus maistaa kaikkea ja tykkää melkein kaikesta. En tiedä sitten, pitäisinkö itseäni upeasti onnistuneena, jos meillä olisi vain kuopus. Ehkä. Onneksi ei ole, monessakin mielessä.
VastaaPoistaJep, suutuntuma on paljon vaikeampi asia "voittaa" kuin se uusi maku! Onneksi samaa plaatua oleva Koti-insinööri on osannut sparrata tässä asiassa ihan hyvin.
PoistaMeillä lapset (2 ja 5) ovat valikoivia, mutta eivät nirsoja. Kumpikaan ei pienempänä suostunut syömään soseita (sormiruuat kyllä kelpasivat), eikä epämääräiset muhennokset tai sosekeitot kelpaa vieläkään. Mm. sushi kyllä uppoaa :). Ei pakoteta, mutta uusia juttuja pitää maistaa. Isompi on jo suht ennakkoluuloton ja usein pikkuvelikin seuraa perässä.
VastaaPoistaTäällä kommentoineista poiketen meillä isomman kanssa on auttanut ruuanlaittoon osallistuminen. Mm. paprikaa ei suostunut aikaisemmin syömään, mutta 3-vuotiaana sitä leikatessa hävisikin yhtäkkiä puolet paprikasta ja se on edelleenkin yksi lempivihanneksista. On myös halunnut maistaa raakaa kananmunaa ja aina leivottaessa molemmat ovat kärttämässä taikinaa.
Joo, kyllähän tuo osallistaminen voi joillekin toimia, jos ennakkoluulot kohdistuvat raaka-aineisiin. Meillä oli pokassa pitämistä kun Skidi ilmoitti ryhtyvänsä isona kokiksi.
PoistaMä tiedän parikin kokkia, jotka ei lapsena syöny juuri mitään. Toinen työnteli vaan ruokaa lautasella eessuntaassun. Kumma ammatinvalinta...
PoistaMulla esikoinen oli todella kranttu pienenä. Lisäksi pienikokoinen rääpäle, joten syömisestä tuli stressattua tosi paljon. Ja ihan sama fiilis oli monta vuotta: perheen kanssa syöminen oli ihan perseestä. Pelkkää itkua ja hammastenkiristystä. Muistan kun valitin asiasta 1,5 v neuvolassa. Naislääkäri "kuunteli" ja neuvoi sitten jättämään pois välipalat. Välipalat?!? Jumakauta, kun lapsi ei syönyt mitään vaikka olisin lyönyt sille fasun sinisen kouraan. Seuraava neuvo oli vielä parempi: äidin pitäisi aina syödä yhtä aikaa ja näyttää esimerkkiä SILLÄ TYTÖILLE TULEE NIIN HELPOSTI ANOREKSIA. Vieläkin 11 v myöhemmin kiehun kun ajattelen sitä. 1,5 vuotias varmaan yhdistää ruuan ja painon ja äidin syömisen pikku päässään yhtään mihinkään. Meillä juhlittiin, kun lapsi söi ensimmäisen leipäpalan kolmevuotiaana.
VastaaPoistaHuh, hienoa tukea lääkäriltä hei. Ja hyvä kuulla että ilmeisesti teilläkin jo helpottanut tilanne.
PoistaNo kyllä tuon ikäinen hyvinkin tajuaa yhdistää oman ja äidin syömisen toisiinsa. Yhdessä syöminen on todella tärkeä esimerkki ja mallia katsotaan siitä omasta aikuisesta. Siksi myös ruoka kannattaisi olla molempien lautasilla suht samaa.
PoistaAnokreksialla ei tämän kanssa sitten olekaan tekemistä, se kun on vähän isompien vaiva.
Öh, jos tuon ikäinen osaa yhdistää oman ja äidin syömisen toisiinsa niin miksi hän kranttuilee jos äiti ei ole anorektikko?
Poistameillä on syöty yhdessä, mutta en todellakaan suostu syömään pelkkää perunamuussia. :D
Joo kyllä meilläkin syötiin ja syödään yhdessä (vaikka usein toivoin ettei tarvitsisi) mutta toi anoreksia oli alhainen veto, etenkin täysin normaalipainoiselle äidille. Ja en todellakaan suostunut elämään kolmea vuotta vellillä ja maidolla, siitähän se anoreksia olisi seurannutkin, ainakin äidille. Nyt lapsi on 12, urheilee paljon ja syö ihan hyvin. Haluaa jopa oma-aloitteisesti maistaa uusia juttuja koska haluaa tietää miltä erilaiset ruuat maistuvat. Mutta edelleen, jos saisi valita, eläisi hedelmillä ja raaoilla vihanneksilla. Muuttakoon johonkin tropiikkiim aikoisena :)
PoistaPakko vielä lisätä, että noista ajoista meillä on jäänyt vakiovalikoimaan muutama "turha" elintarvike kuten vadelmahillo ja maapähkinävoi. Kun lapsen sai vihdoin syömään vellin lisäksi jotain muuta viljatuotetta (paahtoleipää) leipä maistui paremmalta herkuilla voideltuna. Näitä saattoi mennä jopa yksi päivässä! Ja pikkulapsiaikojen ehdoton oksennusrefleksiykkönen puuro on nykyään herkkua. Kuten joku mainitsi, nirsoilusta tekee extraraskasta se, että lapsi on pienikokoinen ja erittäin herkkä verensokerin vaihteluille. Ruoka ei putoa ja samalla huomaa, että nälkäraivarit ovat pääsemässä niskan päälle.... Muutaman vuoden elämä oli kuin epävakaan diabeetikon kanssa, koko ajan sai olla kyttäämässä ja tasapainoilemassa, että saa jotain huijattua mukulaan ennenkuin metrinen raivohirviö pääsee irti. Olipas raskasta muistella noita aikoja - onneksi enää muisto vain :)
PoistaMahtava kirjoitus, mun lemppari oli tämä "Usein puhutaan siitä, millaisia traumoja vanhemmat aiheuttavat lapsilleen, mutta toimii se toisinkin päin." Hahaa! :) Ja mahtavaa lukea näitä kokemuksia, huomaa nopeasti miten erilaisia lapset, ja me aikuiset ollaan. Meillä oli vaikeuksia (nyt poika lähes 5-vuotias) heti kun aloitettiin soseet/kiinteät. Ei maistunut, ei kaupan, ei omat sössöt. Eikä sormiruokailu. Nauratti tosiaan ne "pilko kukkakaalia, porkkanaa..." hah niin kuin joku KUKKAKAALI olisi mennyt alas. Annokset oli niin pieniä että tuskastutti. Joskus, todellakin useammin kuin kerran, kävi niin että söi enemmän puuroa tms. ja päälle joi maitoa niin hetken päästä oksensi runsaat oksennukset. Kai se oli vaan sitä että vatsalaukku oli niin pieni ettei sitä voinut uskoa. Totta kai oli paha mieli että syötin lapseni oksennukseen asti, mutta eipä sitä voinut uskoa että muutama mini-lusikallinen olisi riittänyt. Kaikki möykkyisempi ja rakeisempi ruoka jäi suussa pyörittelyksi. Joskus yksivuotiaana todella raivostutti kuunnella kuinka jonkun lapsi veteli aamulla ison lautasellisen puuroa, pari leipää, pari isoa appelsiinia jne. Tuntui että se on oman pojan kahden viikon annos. Mutta, toiset on niitä "läpi-paskoja" ;) jos tää on tuttu termi...toiset hyödyntää saamansa ravinnon tehokkaammin ;) Kun meni päiväkotiin 1v3kk niin todella mietitytti miten siellä syömiset. Mutta niin vain alkoi syömään kaikenlaista ja ai että on ollut mannaa kuulla miten syö kasviksia hyvin ja kaikki yleisesti ottaen maistuu ja usein syö 2-3 lautasellista. Vielä on kyllä ainakin kotona nirsoja jaksoja tai ei niinkään nirsoja vaan vähäruokaisia, että ei syö paljon mitään. Mutta minkäs teet, pärjäähän tuo. Lapsuuden ruokailutottumukset ei mielestäni ennusta juuri mitään, nirsosta lapsesta voi tulla nirso aikuinen tai sitten ei. Omatkin makumieltymykset on aika lailla muuttuneet lapsuudesta. Tsemppiä kaikille, ja rentoutta, jos vaan suinkin mahdollista. Paljon voi varmasti tehdä mutta toisen puolesta ei vaan voi syödä.
VastaaPoistaMahtava kuulla! Joo mua on aina naurattanut kaikki neuvolaohjeet ja vinkit - tervetuloa vaan kokeilemaan meille kaikki kasvatusgurut. :D
Poista"Älä stressaa, kyllä se lapsi syö, kun on nälkä, ei kukaan nälkään kuole". Ne, jotka näin sanovat, eivät tiedä mitään todella nirsoista lapsista, joilla ei ole koskaan nälkä. Esikoiseni saattoi pienenä olla syömättä vaikka koko päivän - mikäs siinä, mutta kun siihen mahtui silloin jo aika monta raivaria, jotka syöminen olisi voinut estää. Ja neuvolan napinaa alipainoisesta lapsesta kuultiin myös ihan tarpeeksi.
VastaaPoistaItse olin lapsena myös aivan sietämättömän kranttu, veljeni taas halusi maistaa ja tykkäsi kaikesta. Joskus kaverit kysyy, milloin sinusta sitten tuli noin kaikkiruokainen - vastaus ei lohduta ketään, nimittäin vasta aikuisena ja silloinkin pikkuhiljaa :)
Juuri näin, eihän siitä syömisestä tarvitse stressata jos se sujuu.
PoistaEhkä tää liittyy jotenkin erityisherkkyyteen? Itse olen ollut nirso (ja herkkis) pienenä ja niin on meidän nelivuotiaskin. Kohta kaksivuotias pikkuveli osoittaa myös samoja merkkejä. Sylkee yhä useamman ruuan ulos tai kieltäytyy laittamasta niitä edes suuhunsa. Mut muistan vieläkin, miten kuvottavalta jauhomuussi pienenä maistui. Tai se varhaisin lapsuusmuistoni, kun hoitotätini antoi minulle piimää. Hirvittävää. :) Kyllähän makuihin tottuu, mutta ainakin omat lapseni ovat epäluulossaan niin järkähtämättömiä, ettei siinä paljon maistella. Kyllä ne ihan monipuolisesti ravintomielessä syövät, mutta itse olisi kiva joskus syödä koko perhe muutakin kuin ihan perusmakuja. Tai hajuttomia ja mauttomia. Riku ja Rami teki Pikku Kakkosessa kaalipataa ja esikoinen vaatimalla vaati, että hän haluaa syödä sitä. Tehtiin kaalipataa... ja hän sitten jo hajusta päätteli, ettei halua maistaa sitä. Eikä maistanut. Että ei sitten. Odotellaan tässä muutama vuosi niiden aistien tylsistymistä, niin sitten kaivetaan taas juustokuminat ja muut haisulit kaapista. Itse olen nykyään kaikkiruokainen. Tai ainakin keskivertoa innokkaampi maistamaan. :) Toivoa on!
VastaaPoistaTodennäköisesti liittyy, maut ja rakenne oletettavasti tuntuvat voimakkaampina.
PoistaMe ei tehdä numeroa syömisestä tai syömättömyydestä. Jos ei ruoka maistu, voi syödä voileipää, puuroa tai hedelmän tai mitä vaan safkan tapaista. Ja jos ei ole nälkä, ei tartte syödä yhtään mitään jos ei halua. Ruokapöytään istutaan silti porukalla kolmesti päivässä, myös ne jotka eivät syö, leikkimään ei saa jäädä. Taisteluita tulee ja menee, mutta niin muistakin asioista.
VastaaPoistaItse olin lapsena alipainoinen, ei ollut nälkä ja safkat maistui/haisi/tuntui pahalle. Kauheinta oli koulussa, jossa piti joka päivä juoda maitoa ja syödä keitettyjä perunoita. Nyt 40+ ikäisenä olen tehnyt hoitotahdon siltä varalta että joudun vaikka onnettomuuden seurauksena laitokseen ja syötettäväksi. Ensimmäisiä asioita paperissa on, että mulle ei syötetä keitettyjä perunoita enkä juo maitoa. Että kiitos vaan peruskoulu, pakkosyöminen ja kaikki se kauhea. Lääkärisetä sentään kirjoitti vapautuksen ekaluokaksi keitettyjen kananmunien syömisestä. Se onkin ainoa mukava ruokamuisto ala-asteen ajoilta.
Meidän lapsia ei saa kiusata safkalla eikä muuten.
Juu, itsekin olen koulun ruokalassa oksentanut punajuuret lautaselle, kun ne pakotettiin syömään... Ei maistu punajuuret vieläkään ei :(
PoistaKiitos! Ja kiitos erityisesti tuosta listata, johon vielä lisäisin "sormiruokailu vauvana ei toimi"
VastaaPoistat. äiti, joka päätti jo raskausaikana, että meillä syödään kaikkea ja kuinkas sitten kävikään...
Totta, sormiruokailu on ihan yhtä hyödytöntä kuin kaikki muukin. :D
PoistaSyvä huokaus. Ihana kuulla, että tätä aihetta puidaan muissakin ruokapöydissä. Syöminen vaan on vanhemmille (varsinkin äidille) iso juttu. Itselle "järkevä" suhtautuminen on harjoittelua päivittäin. Enkä vieläkään ole pystynyt päättämään, mikä on se "oikea" toimintatapa.
VastaaPoistaItseni kuulun niihin, joita istutettiin pienenä ruokapöydässä 1,5 tuntia, kun lautanen piti syödä tyhjäksi. Eikä meillä kyselty, että mitä saisi olla. "Tämä ei ole mikään ala carte -ravintola" kaikuu edelleen korvissa, kun kehtasi kysyä eikö vois olla sitä tai tätä ruokaa. Nykyään voisin kutsua itseäni kulinaristiksi.
Esikoinen on aina ollut vaikea ruuan rakenteen suhteen. Esim. kananmunaa ei voi syödä ollenkaa. Suussa omituisen tuntuista. Sopat ei käy, koska liemi ja sattumat on outo yhdistelmä. Pienenä kakoi ihan kaikesta. Puurot sentään maistui ja leipä, joten kasvoi niillä. Olen yrittänyt opettaa, että kaikkea pitää maistaa, mutta aika hyödytöntä hommaa se tosiaan on, kun uusi aine ei ehdi kun kielelle ja sylkäistään pois. Vihanneksista kelpaa kurkku ja paprika. Jälkimmäinen vain raakana, ei ruuassa lämpimänä. Porkkana kelpaa mainiosti hienona raasteena, ei missään muussa muodossa. Tacot on olleet aina lempiruokaa. Päiväkodissa ei kuulemma syö perunaa. Hohhoijaa! Koita tässä sitten pysyä järkevänä aikuisena. Tenava on kuin kerjäläisen kelkannaru. Nyt on viimeiset pari kuukautta, 6-vuotiaana, syönyt lautasensa pikavauhtia tyhjäksi. Okei, muutama ruoka-aine saatta olla siististi lautasen reunalla, mutta kuitenkin. MITÄ IHM..! Odotan koko ajan, milloin tää vaihe menee ohi.
Kuopus aloitti pienenä sormiruokailulla. Kaikki kelpasi. Nyt 3-vuotiaana ei kelpaa mikään. Paitsi ne tacot tällekin. :) Eikä muuten kysymys ole siitä, että kaipaisi maustetumpaa ruokaa, kaikissa muissa tapauksissa vähänkin maustetumpi satsi saa täystyrmäyksen. Nyt kun joka toinen päivä kuuluu: "haluan tacoja", huomaan suustani kuuluvan: "tämä ei ole mikään ala carte-ravintola, täällä syödään, mitä on laitettu." Just. Olen muuttunut äidikseni.
Varmaan tää aihe stressaa, ainakin itseäni, osittain just sen takia, kun noiden ipanoiden logiikassa ei ole mitään järkeä! Tänään joku kelpaa ja huomenna ei. Rationaalinen minä ei pysy perässä ja hirttää kiinni. Ehkä myös just se sosiaalinen paine: kun kaikkien muiden tenavat syö kaikkea. Ja monet oikeesti kehuu sillä, miten tenava vetää sushia ja wokkia ja ties mitä. Yritä siinä sitten olla tuntematta itsäsi epäonnistuneeksi äidiksi, kun pitäisi sanoa, että meillä ei kelpaa kuin ne einespinaattiletut.
No meillä ei todellakaan syödä kaikkea, somessa pauhaavat ne joiden lapset syövät kaikkea. Voimia.
PoistaMeillä nirsoilun syyksi selvisi vihdoin 7-vuotiaana refluksitauti. Nyt kun vihdoin on lääkitys siihen, niin nirsoilukin on mennyttä aikaa. Että voi siihen nirsoiluun olla ihan pätevä syykin! Eikä silloin auta mikään maistattaminen, eikä pakottaminen. Ja lapsi oireili vain sanomalla, että on maha kipeä.
VastaaPoistaJoo toki voi olla sairas. Mutta meillä asuu kyllä vain ihan rehellinen nirso.
PoistaKiitos rehellisestä puheesta. Allekirjoitan äitini puolesta ei toimi -listan pikkusiskoni puolesta. Pahimmillaan kouluiässä hänen ruokavalionsa oli keitetyt perunat ja supersileä kastike, superohut neljän viljan puuro, sileä jogurtti, sileä mehukeitto, mustikat ja mansikat tuoreena, sisäfileen keskimmäisin ja silein osa pelkällä suolalla, porkkana ja omena tuoreena ja max sekunti sitten kuorittuna. Kouluruokailu oli kauhistus, kotona äiti onneksi ymmärsi neitiä ja ymmärsi erottaa hänelle perunat ennen oksettavan muusin tekoa ja ottaa kastikkeen erilleen ennen kuin lisäsi itkettävän kammottavan jauhelihan... nykyään hän on kolmikymppinen, asuu ulkomailla ja tilaa ravintolassa pihvinsä mediumista raaempana, herkuttelee oliiveilla ja katkaravuilla ja saksalaisilla makkaroilla. Ehkä aika auttoi, ehkä kuun kallistuskulma muuttui, mutta me nirsojen lasten vanhemmat, älkäämme heittäkö pyyhettä kehään. Tsemppiä meille.
VastaaPoistaAi kamala, voimia todellakin meille!
PoistaIhanaa vertaistukea :) Esikoinen, pian 4-v, on pienestä asti ollut pieni, pieniruokainen ja nirso, ja vuoden iästä asti syönyt lasten lisäravintomaitoa. Kamalaa tuskaa kaikki ruoka-ajat, kun toinen syö lautaselta kurkut eikä muuta. Meillä äidin ahdistukseen auttoi vähän toisen lapsen syntymä, kun ei vaan enää ollut aikaa tapella syömisestä samalla tavalla. Ja ehkä myös se, että ruokailutilanteet ei olleet niin latautuneita kun asiaan ei kiinnitetty niin paljoa huomiota, auttoi myös lasta, joka on vähän reipastunut. Vaikka edelleen jos päätetään olla syömättä niin ollaan syömättä...
VastaaPoistaToi erityisherkkyys onkin asia joka ei syömisen suhteen ole tullut mieleen, muuten on viitteitä siihen suuntaan (herkkä mm. äänille ja erityisen tarkkaan kiinnittää pikkuasioihin huomiota), täytyypä vähän selvittää sitä. Se on vaan tosi hankalaa ymmärtää tällaiselle "isojen linjojen ihmiselle", miten jotkut pikkuasiat voi toiselle olla niin iso juttu.
"Ei ollut aikaa tapella asiasta" indeed. Jos ruokapöytä on pienestä asti joku valtataistelun kenttä niin onko ihme jos lapsi ei syö?
PoistaMulla on tästä anoppilasta oiva esimerkki. Siellä anoppi kyttää vieläkin kuinka paljon mitä ja kukakin syö ja kun syödään "kaikki" niin hän on onnellinen. Mulle jotenkin tosi omituinen kuvio ja itse annan lasten syödä mitä syövät (ainakin useimmiten), ja se ruokailu ei ole koskaan ongelmaksi muodostunutkaan.
Mä olen miettinyt että jos kirjoittaisi kirjan aiheesta epäherkkä äiti ja herkkä lapsi, koska tää yhdistelmä on vaan aika vaikea!
PoistaToiselle anonyymille: jos ruokailu ei ole teillä ongelma, se ei ole sinun kasvatuksesi ansiosta. Lapsesi vain tykkäävät ruoasta. :)
Niin tuttua! Minua ilahduttaa erityisesti se, miten epäloogista nirsoilu voi olla. Meidän tosi nirson kuusivuotiaan lempiruokaa on silakkapihvi! Mutta olen huomannut saman kuin sinäkin, kahdeksanvuotiaan esikoisen kanssa ollaan jo voiton puolella. Ei se edelleenkään kaikkea syö ja kasvikset ovat vaikeita, mutta suostuu kuitenkin yleensä maistamaan uusia ruokia ja yllättävän usein tykkääkin niistä.
VastaaPoistaEpäloogisuus on ehdottomasti raivostuttavaa! Joku asia kelpaa minun tekemänäni, toinen isin tekemänä, ruoka saattaa maistua eilen mutta ei tänään. ja mitään syytä tahi analyysiä ei tietenkään pysty antamaan. Siinä tekisi lähinnä mieli rikkoa kaikki astiat ja lähteä ensimmäisellä koneella Nizzaan.
PoistaJuu tännekään ei tartte tulla yhtään neuvomaan mitään maistamisia ja "jos ei ruualla syödä niin sitten ei saa mitään ennenkuin seuraavalla aterialla" sun muuta. Herranjestas, tottakai kaikkia keinoja on kokeiltu! No joo, jos noissa neuvoissa se aikajana on sen 7 vuotta niin joo, kyl ne toimii :D Meilläkin 8,5v on alkanut entistä paremmin syödä ja nykyään saattaa jo kohteliaisuudesta syödä jotain kylässä (paitsi sushia).
VastaaPoistaOn meillä joskus yritetty pakottaakin, ja sanottu että pureskele vaan reippaasti ja ota maitoa perään mutta käy kyllä aidosti itkevää ja pöydässä oksentavaa lasta vähän sääliksikin. Eli kyllä hän on yrittänyt joskus syödä "pahaa" ruokaa mutta ei kun ei. Jos ei maistu, niin syö lautaselta sen mikä maistuu ja odottaa seuraavaa ateriaa.
Mut joo, valoa tunnelin päässä! Kohta päästään tytön kanssa Farangiin ;)
Just näin, totta kai mekin ollaan kokeiltu kaikki keinot ja etsitty tietoa. mutta kun ei. Ulkona syöminen on ihan pelastus kun lapsille on aina ne lihapullat ja ranet - kiitos niistä!
PoistaKiristys, uhkailu ja lahjonta ei todellakaan ruoka-asioissa toimi. Edelleenkään, liki 30 vuoden iässä en suostu kaurapuuroon koskemaan, koska päiväkodissa se oli pakko syödä jos ulos halusi muiden kanssa. Tästä käytiin pitkiä, tuskallisia, äänekkäitä ja kaikkien hermoja kiristäviä taisteluita perhepäivähoitajan kanssa, minä jääräpäisesti kieltäytyen puuroon koskemasta ja hän jääräpäisesti sanoen että sitten et pääse ulos. Lopputulos: joskus söin kylmää puuroa itkua niellen ja oksennusta pidätellen, enkä enää ikinä.
VastaaPoistaÄlkää traumatisoiko lapsianne älkääkä ainakaan aliarvioiko ruokatraumojen vaikutusta :D
Heti kun lapset lakkaavat traumatisoimasta mua, voin yhtyä tähän täysin sydämin. ;)
PoistaKiitos, kyllä helpottaa kuulla, ettemme ole ainoa perhe, jossa ruokailut nostavat hikikarpalot otsalle vaikka kuinka yrittää ottaa rennosti. Ne, jotka sanovat, että älä stressaa, eivät tiedä miten vaikeita ruokailutilanteet voivat olla, ja kuinka epäonnistuneeksi vanhemmaksi itsensä voikaan tuntea, kun lapsi ei syö. Meillä ikäisekseen todella pieni 1,5-vuotias nirsoilija, alipainoinen ja hidaskasvuinen, aina ollut. Neuvolassa neuvottiin, että kasvata vaan pikkuhiljaa niitä annoskokoja. Eivät tunnu ymmärtävän, että ei sitä ruokaa vaan mene suuhun - että milläs kasvatat. Todellakin äidille tästä traumoja pukkaa, mutta lohdullista kuulla, että ehkä joskus 7-8 vuoden päästä helpottaa. Mitä ne lisäravinnemaidot ovat, joista joku kommentoija mainitsi, ja mistä niitä saa?
VastaaPoista"Ne, jotka sanovat, että älä stressaa, eivät tiedä miten vaikeita ruokailutilanteet voivat olla, ja kuinka epäonnistuneeksi vanhemmaksi itsensä voikaan tuntea, kun lapsi ei syö." Tismalleen. Googlaa lisäravinnejuoma lapsille, löytyy tuotteita.
PoistaItselläni on kolme lasta, nyt jo isoja, ja keskimmäinen näistä se "nirsoin". Eli kuten minä lapsena.
VastaaPoistaItse opin vasta aikuisena esimerkiksi juomaan appelsiinimehua ja syömään ruisleipää, vielä teininä jo pelkkä haju sai huonovointiseksi.
Ja se suutuntuma. Muistijälki jäi lapsena kerrasta pieneen päähän marjakeiton perunajauhopaakusta, hampaan välissä narskahtavasta lihasta tai jostain liian omituisesta mausta. Mielleyhtymät ruuista ja syömiskokemus olivat ihan yhtä tärkeitä kuin ruoka, joskus ehkä jopa tärkeämpiä.
Ajan myötä osan asioista oppii (jos kerran narskahtaa niin aina ei ehkä siltikään narskahda), osaan tottuu kun makuaistinkin tarkkuus hiipuu ja yllättäen uusia outojakin makuja alkaa jopa tehdä mieli. Silti saattaa jokin juttu jäädä pysyväksi inhokiksi. Itselläni esimerkiksi se on kuminan maku, jolle tulee refleksinomainen inhoreaktio yhä vain.
Osa mauista oli lapsena, ja on yhä aikuisenakin, mukavampia voimakkaampina, osa miedompina. Esimerkiksi lapsena söin välillä kokonaisia retiisejä mutta kaloista söin vain niitä mietoja, miltei mauttomia. Jos söin.
Aikuisena sietää yleisesti ottaen enemmän koska paitsi että on tottunut, myös itsemääräämisoikeus, itsetuntemus ja käsitys vaihtoehdoista on suurempi.
Jos ei pidä jostain, voit aina tilata jotain muuta ilman riitelyä tai itkupotkuraivareita. Tietää mitä vaihtoehtoja ruuan valmistamiseen on ja voi valita niistä sen, joka tekee ruuasta koostumukseltaan sellaisen, joka miellyttää eniten. Tietää mitä makuja ei siedä mutta tietää myös, että voi kuitenkin jopa pitää jostain rinnakkaisesta mausta. Uuden kokeilu on siis tietoinen valinta, josta voi myös perääntyä ihan kevyesti. Ja joskus syö vain siksi, että tietää, että tarvitsee energian ja vaihtoehtoja ei ole.
Lapsena kenttä on paljon kapeampi eikä todellakaan aina edes itse osaa sanoa mistä minkäkin ruoan kohdalla kiikastaa. Meillä esimerkiksi kaksi lasta on aina pitänyt juuri niistä pinaattiletuista mikrotettuina. Yksi ei, koska häntä se rakenne yököttää. Kesti hetken ennen kuin ymmärsimme lämmittää hänen lettunsa uunissa, jolloin rakenteesta tulee kuivempi.
Ja niin, myös itselläni oli lapsena vaihe jolloin elin perunamuusilla ja voilla, mummin paistamilla letuilla ja tomusokerilla. Puuroa en syönyt tai jos pakotettuna söin, oksensin. Marjakeitosta söin hyvinä päivinä liemen, koskaan en marjoja. Porkkanat söin jos sain pestä ne itse, lihasta söin ehkä äidin paistaman hirvipaistin ylikypsän osan. Lisäravinteita määräsi lääkäri, syystä.
Nykyään syön ihan normaalia ruokaa, työpaikkaruokalasta fine diningiin. Ja kotona sitten teen ruuan oman mieleni mukaan. En koe että nykypäivänä edes olisin mitenkään rajoitteinen. Kuten sanottua, aikuisena voi valita ja tietää mistä valita.
Ja onneksi niitä positiivisiakin ruokailukokemuksia lapsena oli. Koskaan muistaakseni kotona ei pakotettu. Puurokokemukset tapahtuivat päikyssä ja lopettivatkin sitten päiväkotiurani heti aloitusviikolle.
Omista lapsista muuten juuri sen keskimmäisen puistattavin eskarimuisto on se hetki, kun ope tuli kannustamaan syömisessä ja samalla hyvää tarkoittaen sekoitti jäljellä olevan kastikkeen perunoihin. Siitä on jo aikaa 10 vuotta.
Hyvä ja perusteellinen kommentti! Mä olen yrittänyt selittää Skidille että kun me olemme täysin erilaisia melkein kaikissa asioissa niin sen täytyy yrittää selittää mulle mikä mättää, muuten mä en yksinkertaisesti ymmärrä. Mutta se on vielä kouluikäisenkin lapsen kokemusmaailmasta tosi vaikeaa.
PoistaMä tajusin näitä kommentteja lukiessa, että olin aika nirso lapsena ja just että muakin häiritsi esim. erilaiset koostumukset ruoassa. Kouluruokailu oli ihan kamalaa tuskaa, kun kaikkea piti ottaa lautaselle eikä ruokaa saanut jättää. Pahimmillaan vielä keittäjä tai opettaja valitti, että otin liian vähän, ja kilttinä tyttönä se oli aivan kamalaa. Myös kylässä oli usein vaikeaa.
PoistaMun ruokailu helpotti todenteolla vasta teininä kun lopetin punaisen lihan syömisen. Silloin tajusin, että tosi suuri osa inhokkiruuista oli aina ollut liharuokaa.
No, nyt olen opetellut syömään kaikkia mahdollisia kasviksia, maistan ihan kaikkea mahdollista (myös sitä lihaa mitä en muuten varsinaisesti syö), olen syönyt hyönteisiä jne. Pidän ruokablogia, rakastan kokeilla uusia reseptejä. Sen olen huomannut, että valmisruoat ei mulle maistu ja ehkä lapsuudenkin nirsoilussa oli vähän elitismiäkin: mulle on mahdoton ajatus, että ruoka on vain ravintoa.
Ehkä skidistäkin oikeesti siis voi tulla kokki - ehkä se on vaan nirso, kun sillä on niin tarkka makuaisti (tai ehkä se on vaan nirsoileva lapsi...)
Itse olen pitänyt aina todella absurdina kommenttia, että lapsi on hyvin kasvatettu, jos se syö kaikkea. Kaikki lapset perheessä on kasvatettu samoilla säännöillä: isoveli oli nirso mutta oppi siitä jotenkin kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä ulos, yksi pikkusisko syö aivan kaiken etanoista lähtien, toinen pikkusisko syö pelkät makaroonit ja pikkuveli elää maidolla ja meetvurstilla. Itselläni oli vaihe jossa söin pelkkää keitettyä perunaa (tämä oli reippaasti ala-asteen puolella) ja isäni vain kuuliaisesti keitti minulle niitä perunoita joka aterialla, ilmeisesti jo tottuneena siihen että jossain välissä tämäkin vaihe menee taas ohi. Ja niinhän se menikin, mutta olen äärimmäisen ronkeli edelleen ja olen viimeisen kuukauden syönyt riisiä ja tofua koska en keksi muuta ruokaa josta juuri nyt tykkäisin. Suurimmassa osassa ruuasta ei kuitenkaan tule tielle maku, vaan tekstuuri. Olen erityisherkkä itse, enkä siedä kunnolla mitään, mikä ei ole täydellisen tasaista ja tietyn paksuista. Joidenkin ruokien kohdalla olen tässä päässyt yli, mutta edelleen keittoa syödessä kaiken pitää olla sataprosenttisesti sörssättyä. No, eihän tuota ikää ole kuin vasta 19 mittarissa, ehkä minäkin tästä eläkeikään mennessä johonkin suuntaan pääse.
VastaaPoistaIhana lukea! Meillä poika syö tasan kolme ruokalajia, keitettyä munaa, kylmää juustoleipää voilla, voileipää voilla. Mulla on myös ollut aika ajoin fiilis että voisi vaikka vessaan mennä syömään, ettei tarvitsisi taistella pojan ruoan kanssa. "Ne, jotka sanovat, että älä stressaa, eivät tiedä miten vaikeita ruokailutilanteet voivat olla, ja kuinka epäonnistuneeksi vanhemmaksi itsensä voikaan tuntea, kun lapsi ei syö." Just tommoinen on tunne! Neuvolasta ei paljon apua ole ollut, vaikka joka kerta on ruokatilanne tullut esille. Muistan yhden kerran kun poika oli kolme, niin neuvolantäti sanoi pojalle että kyllä sun pitää syödä. Huoh! Ei muuten auttanut... Mutta kiitos tästä postauksesta, hyvä kuulla että muilla on ja on ollut samat ongelmat!/K
VastaaPoistaMä niin komppaan! Nirsoilu ruuan suhteen on juurikin nostattanut inhon ruoanlaittoa ja ruokailua kohtaan. Itse pidän kasvisvoittoisesta ruuasta, mies onneksi syö mitä tarjotaan, mutta kaksi teiniä (13v ja 15v) ovat edelleen valikoivia eikä kaikille maistuvaa ruokaa ole todellakaan helppo keksiä. Elän toivossa, että joskus helpottaa..
VastaaPoistaKirsi
No mnää sano ny jottai. On siis toivoa vielä! Meillä on samanlainen nyt 6v (tyttö) joka suostuu pistämään kasviksista suuhunsa päivittäin ainoastaan kurkkua, joskus harvoin palan paprikaa, vielä harvemmin haukkauksen kukkakaalia. Nämä siis tuoreina, kypsennettynä ei mene mitään paitsi uunikalan päällä ollut oliiviöljyllä ryyditetty sipulirengas.
VastaaPoistaVanhemmat ja isoveli syövät mukisematta erilaisia kasviksia mutta eipä ole mikään tosiaan auttanut enkä ole tainnut vähään aikaan enää yrittääkään yhtään mitään, odotellut vain että aika tekisi tehtävänsä ja todistetusti se on nyt mahdollista! Katsotaan kahden vuoden päästä mikä tilanne :D
Olipa lohduttava postaus! Oma lapsi on vasta 9 kk mutta on todella epäileväinen kaikkea uutta kohtaan. Pikku Jeppe eläisi vain hedelmä- ja marjasoseilla. Minäkin olen kuullut että esimerkiksi sormiruokailemalla/nälässä pitämällä se alkaa syödä kunnolla. No sormiruokailemalla ei mene sitäkään vähää, kersa vain katsoo epäilevästi kädessään olevaa ruokaa ja alkaa sotata pöytää. Mutta hyvä tietää että toivoa on :)
VastaaPoistaJoo ei auta neuvolan neuvot... Mitä teet kun lapsi ei maista?
VastaaPoista