Kuinka ollakaan, tunnille osallistui myös nuorehko mieshenkilö. Hän oli paidan selkämyksestä päätellen juossut alkulämmittelyksi maratonin, joka taas oli kropan perusteella ollut viikon rennoin suoritus.
Arvioni ei mennyt ihan vikaan. Hän aloitti treenin naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui. Hän teki jännehyppyjä painot harteilla, hyppypunnerruksia kahvakuulan kanssa ja roikkui lopuksi ohjaajan kauhuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle.
Jesus. Maria. Rodriguez.
Voin kertoa, että lupaukseni rennosta, palauttavasta verryttelystä meni vessasta alas. En yksinkertaisesti kehdannut lusmuilla. Ja nähdäkseni tyyppi lietsoi koko ryhmän sydäriä kolkuttelevaan suoritukseen.
Vaikka "naisjumpasta" usein puhutaankin halventavaan sävyyn, ei tuntien sisällössä ole loppujen lopuksi mitään vikaa. Kyse on vain omasta mielentilasta. Laiskalla fiiliksellä ei synny kovin tehokasta suoritusta.
Tulinkin siihen tulokseen, että minä tarvitsisin jäniksen. Juoksukilpailuissakin on tyyppi, joka pitää tahtia yllä. Miksei sitten ohjatuilla tunneilla? Kun ohjaajan tehtävänä on lähinnä säätää tekniikkaa ja huudella väliaikatietoja, se räkä poskella riuhtova vieruskaveri on ainoa mikä saa nostettua tsempin tasoa.
Että kiitos vaan Mr. Teräsmies. Täti ei meinannut päästä hallin ovista ulos, mutta toivon että olet paikalla seuraavallakin kerralla.
Osuva huomio! Tosin mä kaipaan sitä jänöyttä nimenomaan ohjaajalta. Tänään juuri pumpin ohjaaja oli itse kaikkein hikisin/hengästynein, kun veti niin tunteella ja isoilla painoilla itse. Jos en ois ollu taudin jälkeen eka kertaa jumpassa, oisin varmasti vetäny enkat itsekin.
VastaaPoistaJa sit taas joku viikko sitten jumpan veti ohjaaja, joka vaan kertoi mitä pitää tehdä, muttei tehnyt itse näyttämistä enempää. Jäi kyllä itselläkin jumppa ihan torsoks.
Totta! Mut ohjaaja noissa kiertoharjoitteluissa harvemmin tekee mukana ja mä kaipaan just sitä että näen muiden tsemppaavan. Sellainen jaksaa jaksaa -kannustaminen mua lähinnä naurattaa.
PoistaJänis tässä moi. Ohjattu liikunta ei ole mitenkään erityinen intohimo, mutta kun jumppaan kerta mennään, niin salista ei ilman litimärkää paitaa poistuta. Onneksi päässä on älyä sen verran älyä, että teen nimenomaan oman tason mukaan, eikä paikat hajoa. Jänöys muuten toimii toisinkinpäin: ärsyttää hulluna, jos vieruskaveriksi sattuu joku hälläväliä-jumppari, niin tekee mieli näyttää esimerkkiä kunnollisesta touhusta. :D
VastaaPoistaNo moi moi! Ei mua ärsytä, jos muut tekee hitaammin (jos on vaikka krapula ja paikat jumissa ;)) mutta toi kilpailuvietti kyllä jyrähtää käyntiin heti kun näen että joku riehuu ihan tosissaan.
PoistaMinun käymissä jumpissa ohjaaja kyllä tsemppaa ihan äärirajoille asti ja sitten toisaalta kertoo myös kevyempiä vaihtoehtoja niille, joista tuntuu, ettei nyt jaksa tai haluavat ottaa kevyemmin (eivät siis koskaan sano, että te joiden kunto ei kestä). ;)
VastaaPoistaAi kamala kun nauran ääneen avokonttorissa tätä lukiessa - oli meinaan mun mies tuolla sun jumpassa :D Aavistelin kuvauksesi perusteella, että aika tutulta kuulostaa ja se tosiaan oli eilen ollut tuolla ;)
VastaaPoistat. KotletistaTriatleetti
Haha, niin olikin ukkosi! :D En viitsinyt sille mennä sanomaan päivää kun ei olisi kuitenkaan muistanut + nolotti niin vitusti oma near death -look. Mutta hei, tuntui että ohjaajakin syttyi siitä perusmoodista kiertelemään muiden luona ja kirittämään.
PoistaHommaa maantiepyörä/cyclocrossari ja mene vaikka naisille suunnatulle porukkalenkille Espoossa. Voin sanoa että muiden kanssa ajaessa tulee ajettua itsensä aivan finaaliin. Kirjaimellisesti!
VastaaPoista