Kirje äidille

Tartun Puoli seitsemän -ohjelman blogihaasteeseen.

"Terapiassa käytetään yhtenä menetelmänä kirjoittamista: päiväkirjan pitämistä tai kirjeen kirjoittamista. Terapiassa kirjoitettua kirjettä ei ole tarkoitus lähettää, joten siinä voi puhua asioista, joista ei koskaan puhuta. Yksi suosituimmista on kirje äidille."

En enää voi äitini kanssa puhua, mutta kirjoittaa voin. Koska Mutsi, tulit taas mieleeni viime viikolla.

"Äiti. Kakkahätä."

Kuopus (se lapsi, jota sinä et ehtinyt nähdä) tuijotti minua marketin kassajonossa - ja niin tuijotti muukin jono. Kärry oli täynnä ostoksia, edellämme oli vielä pari ihmistä, takana toinen mokoma. En todellakaan tiennyt, missä on vessa. Aikaa reagointiin oli kolmevuotiaan kanssa sentään muutama minuutti.

Ipana ei kyseenalaistanut hetkeäkään, ettenkö minä jotenkin tilanteen selvittäisi.

Ja selvitinhän minä. Palautin pakasteet, parkkeerasin esikoisen kärryjen ja rusina-askin kanssa sivummalle ja juoksin ipana sylissä marketin toiselle puolelle henkilökunnan vessaan.

Olen varmasti itse tuijottanut sinua vähän samaan malliin, paljon vaikeampienkin kysymysten äärellä.

Ehkä silloin, kun ekaluokkalaisena olin unohtanut reppuni jonnekin (enkä tietenkään yhtään muistanut, missä olin sen viimeksi nähnyt) koulumatkan varrelle. Tai vähän myöhemmin kun poliisit toivat minut kotiin. Olin 17-vuotiaana matkustanut lastenlipulla (mukana olivat 18-vuotiaan paperit - koska olin yrittänyt alaikäisenä baariin), joten valehtelin ikäni. Satuin esittämään valheeni poliisille, joka päätti tarkistaa asian.

Kun tihrustin olohuoneessa itkua, tiesin jossain takaraivossa, että sinä taikoisit tämänkin painajaisen pois. (Varmasti äitiyden tähtihetkiä.)

Kun pääsimme takaisin kassajonoon, minulle juolahti mieleen, että olitkohan sinä ihan yhtä kuutamolla kuin minä tunnen olevani? Veikkaan, että olit.

Vaikutit kyllä siltä, että tiesit mitä teet, vaikka luotsasit perhettä vaikeassa taloustilanteessa, yksinhuoltajana, ilman tukiverkostoja ja vertaistukea.

Kasvatusmenetelmäsi - ja perheemme tavat ylipäätään - olisi toki murskattu vauvapalstojen keskustelussa. Isäni ei nähnyt syntymääni - ei ollut tapana. Äitiyslomaa oli kolme kuukautta - se siitä täysimetyksestä. Et auttanut läksyissä tai ollut arjessani läsnä, koska teit kahta työtä. Lisäksi annoit meidän juosta pikkuveljen kanssa metsässä ilman gps-paikannusta ja goretex-suojakalvoja eikä autossamme ollut turvavöitä.

Tunsit varmasti syyllisyyttä - turhaan. Pidän lapsuuttani onnellisena. Olit parhaimmillasi ihan loistava mutsi, rento ja hauska, pystyimme helposti puhumaan puhelimessa parikin tuntia.

Lapsuus on paljon muutakin kuin vanhemmuuden tekoja. Ja maailma oli 40 vuotta sitten aivan erilainen paikka olla äiti.

Ihmiset, niin äidit kuin isätkin, ovat oman aikansa, traumojensa ja perheensä kasvatusfilosofian tuotteita. Erehtyväisiä, epävarmoja ja hämmentyneitä kummajaisia, jotka yrittävät pitää luottamuksen kulissia pystyssä. "Ei hätää, kaikki järjestyy."

Äitiys ei ole mikään oikotie suurempaan ymmärryksen tasoon, mutta yhden asian se tekee. Sinut minä olen alkanut nähdä myös ihmisenä.

Ehkä minutkin jonain päivänä nähdään.