Valaita sateessa

Huusin kaksivuotiaalle. Tiuskin Skidille. Kirahtelin ukolle. Olin kerrassaan sietämättömällä tuulella. Ja kaikki vain siksi, että en ollut päässyt viiteen päivään kunnolla liikkeelle. Onneksi Koti-insinööri tajusi tilanteen ja ohjasi ovesta ulos.

Joskus on vain parasta mennä rantaan ja heitellä kiviä veteen.

Vedin hupun syvälle päähän. Satoi. Vedin keuhkot täyteen ilmaa. Jossain lähistöllä kasvoi poppeli, joka makeutti ilmaa tuoksullaan. Keväässä on valon jälkeen parasta se kun tuoksut palaavat. Ihmisten pitäisi käyttää nenäänsä paljon enemmän. Kun kersat eivät tiedä kumman tyyny on kumman, ne haistavat. Pitäisikin perustaa hajukoulu, jossa jengiä opetettaisiin nenän käyttöön. Sen nimi olisi "Haista ite".

Hehe. Ensimmäinen bisnesidea ja vasta viisi minuuttia mennyt. Lupaa hyvää.

Halusin eroon autoista, joten suuntasin syrjemmälle. Hiekka rouskutti omiaan jalan alla. Mustarastas jaksoi livertää, vaikka sillä ei ollut huppua. Onkohan se koskaan pahalla päällä? Mitä mustarastas tekee, jos sen tekee mieli tallata munat rikki ja paskoa päälle? Yksi aamuyö se karjui takapihalla niin lujaa, että epäilin ryppyä rakkaudessa.

Sade voimistui koko ajan. Vettä valui alamäkeä pitkin. En väistänyt. Toinen lenkkari kastui. Joskus on kiva tehdä typerästi, ihan tahallaan. Syyllisen osoittaminen on kerrankin helppoa. Aina ei ole.

Tuli mieleen yksi luonto-ohjelma, jossa miekkavalaat jahtasivat harmaavalasta ja sen poikasta. Ei niitä voi siitä syyttää.

Luonto-ohjelmissa on muuten se kummallinen puoli, että ikinä ei tiedä, onko jutussa onnellinen loppu. Anton Siiliseltä ei ikinä jää mysteeri ratkaisematta. Kersa katsoo minua aina kysyvästi, kun norsunpoikanen eksyy hiekkamyrskyssä. On pakko vastata, että en yhtään tiedä, miten tässä käy. Noilla ei tule vettä hanasta.

Vettä. Vettä alkoi valua otsalle. Takki päästi vettä myös olkapäistä. Aivan sama. Nyt kävellään.

Rakastan muuten valaita. Olen ihan varma, että emme tajua niistä vieläkään mitään - ihmiset nyt ylipäätään eivät ole niin fiksuja kuin kuvittelevat.

Muistan, kun näin häämatkalla kaskelotin. Miksi se ei vain tullut ja heilauttanut pyrstöllään turisteja täynnä olevaa kumivenettä nurin? En ole ihan varma, olisinko itse voinut vastustaa kiusausta. Siksi ne onkin niin hienoja eläimiä.

Käännyin kotiin päin, ylitin tien. Auto noudatti suojatiesääntöä. Heilautin kättä. Joidenkin mielestä ei pitäisi heilauttaa. Minusta se on vain merkki, että hei jes sä huomasit ja mä menen nyt.

Leikkipuistosta näkee jo meidän kodin. Miksiköhän en käy useammin kävelyllä, noin ennakoivasti. Miksi kaikki paitsi pyöräily ja lenkkeily on muka ajantuhlausta. Kävelemään voi lähteä ihan niissä vaatteissa mitä päällä on. Aikaa menee puoli tuntia, kun takki on tyhjä ja pää täynnä. Mental note tästä.

Kotiportti. Ikkunasta näkyy yöpuvussa hilluvat ipanat. Hyvä. Ilta on edennyt ilman minua.

Anteeksi vain. Äiti on nyt taas hetken normaali.