Jäpätys on mielentila

Tämänpäiväisessä kolumnissani käsittelin omakohtaisen kiusallista aihetta: lapsille jäpättämistä. Olen käsitellyt aihetta täälläkin, mutta jatkan hiukan.

Skidi lempipuuhassaan: pulisemassa itsekseen.

Motkottamisen syy on aina vähän myös itsessä. Paitsi että olen kohtuullisen kärttyisä perusluonne, jäpättämistarpeeseeni liittyy vahvasti oma stressi, kiire ja väsymys. Olenkin yrittänyt vähentää turhaa läksytystä ja tiuskimista ja yrittänyt tunnistaa, mikä kiristely johtuu ihan vain siitä, että oma mielentilani on väärä. Kun on ollut kiire koko päivän, on vaikea sisäistää, että kotona voisi hidastaa.

Minä en juurikaan hermostu lelujen levittelystä, sohvalla pomppimisesta tai maidon kaatamisesta mutta tiedostan kaksi keissiä, joissa sisäinen solariumini on koetuksella.

Ensimmäinen on vatulointi. Siis sellainen ei-kovin-keskittynyt tekeminen tilanteessa, jossa olisi paineita suoriutua sutjakkaasti. Aamulla vuorossa on puuro- ja eteisvatulointi, illalla taas nukkumaanmenovatulointi.

Lyhyt attention span (en tiedä tälle hyvää suomenkieleistä nimeä, jeesatkaa jos tiedätte!) on tietenkin lapsiin sisäänrakennettua. Lasten huomio kiinnittyy helposti muihin ärsykkeisiin: ruokailu muuttuu haarukkateatteriksi ja vaatteet eivät mene päälle, koska voi myös tarkastella eteisen lattialta löytyviä pikkukiviä. Ohjausta oikeaan suuntaan joutuu antamaan monta kertaa peräkkäin. On hyvin, hyvin vaikea olla kiljumatta viidettä komentoa kurkku suorana.

Varsinkin jotkut eskarin lapsista näyttävät saavan kamppeet päälle ja pois päältä parissa minuutissa.

Toinen on pulina. Pälpätys. Höpötys. Lallatus. Siansaksa.

Skidistä lähtee koko ajan jotain ääntä. Pälpätys alkaa ehti, kun kersa avaa aamulla silmät ja loppuu, kun silmät menevät illalla kiinni. Taukoja ei juurikaan ole, sillä ammattimainen pälpättäjä ei ole hiljaa edes syömisen tai hampaidenpesun aikana. Luonnollisesti tyyppi pälpättää myös itsekseen. Kerran eräs leikkitreffeillä ollut kaveri tuli yksikseen Skidin huoneesta pois ja kertoi syyksi, että halusi olla hetken hiljaisuudessa. Ym-mär-rän.

Ongelmallista on, että puheripulista ei mitenkään voi suuttua, vaikka se hermostuttavaa onkin. Tyypillä vain on paljon asiaa. Sehän on hieno juttu! Paitsi silloin, kun itse haluaisi olla hetken vain hiljaa. Niin, että ei edes hyräiltäisi mitään.

Koska omaa käyttäytymistään on mahdollista yrittää muuttaa, kuulisin mielelläni, mitä käytännön neuvoja, mielikuvaharjoitteita, lääkkeitä tai hypnoosia te vastaaviin tilanteisiin käytätte. Tiedän, että teini-ikä korjaa jälkimmäisen ongelman, mutta jos pääsisi ratkaisun äärelle jo nopeammin.