Kun tee ei jäänyt kesken

Eräänä iltana hammaspesulla mieleeni putkahti ajatus, että mitä jos nukkuisi meikit päällä. Siinähän säästäisi a) sekä meikinpoistoajan että b) uudelleenmeikkausajan. Eli ainakin viisi minuuttia.

Vuorokaudessa on 1440 minuuttia. Viisi minuuttia on tästä potista 0,3%. Ei mikään valtava säästö.

Kun nauroin ideaani työkaverille, hän totesi, että niin sinulla on vielä tuo vaihe. Hänen lapsensa ovat kouluikäiset. Hän ei ramppaa päiväkotiin, pue kurahaalaria ja pese pyllyä. Elämän leppoistaminen ei ole enää paska vitsi.

Ruuhkavuosien kiire on jonkinlainen tehdasasetus, jota ei saa pois päältä silloinkaan, kun ei ole kiire. Se on mielentila.

Pöntöllä tulee välittömästi toimeton olo. Siispä teen kalenterimuistiinpanoja ja vastaan päivällä saapuneisiin tekstiviesteihin. Olen myös tottunut huutelemaan neuvomaan ja ohjeistamaan muita perheenjäseniä oven läpi, elleivät ne ole jo löytäneet tietään vessaan.

Kävelen kuin Kononen. Suomen kävelymaajoukkue bongaa kykyni ihan minä päivänä tahansa. Vauhtini pysyy loistavana myös läppärilaukun, kahden päiväkotikassin ja kärryjen kanssa.

Olen optimoinnin mestari. Tiedän, mihin metrovaunuun kannattaa sijoittua, jotta poistuessa pääsee aivan rullaportaiden juurelle ja välttää jonossa seisomisen. Ja koska hanaveden vaihtuminen lämpimäksi kestää kymmenisen sekuntia - eli ikuisuuden - siinä ehtii hyvin pyyhkäistä lavuaarin.

Kylppärin kaapissa on käyttämätön kasvonaamio. Sen täytyy antaa vaikuttaa kymmenen minuuttia. Kuka nyt suihkussa niin kauan lutraa? (Ja juu, on siellä pari muutakin purkkia, joiden käyttöä ei ole hetkeen priorisoitu vaikka syytä olisi.)

Pikku Kakkonen määrittelee ruoanlaittoon käytettävän ajan. Kaikki ruokalajit, joiden valmistaminen vie yli sen, on jollain tavalla perusteltava.

Katkot. Asiat jäävät kesken. Lauseet, ajatukset, askareet. Kämppä on täynnä tavaroita, jotka ovat matkalla jonnekin.

Aistitkaan eivät lepää. Erotan helposti pyykkikoneen takaa äänen, mikä syntyy siitä kun korulipas napsahtaa auki yläkerrassa. Tai jalkalampun katkaisija kilinän, kun joku käyttää sitä tankotanssiin. Toisaalta kuulen myös sen, mitä ei kuulu: jos eteisessä olevasta esikoisesta ei lähde aktiivista vaatteiden pukemisen kahinaa, on ryhdytty vatuloimaan.

No, te ehkä tiedätte.

Kun tässä mielentilassa sitten yhtäkkiä löytää itsensä istumassa rauhassa nojatuolista, teekuppi kädessä, on hämmentynyt olo. Kukaan ei vaadi mitään: päivällinen on syöty, lapset leikkivät keskenään, kolumnilla ei ole deadline huomenna.

Se on tärkeä fiilis. Asiat ovat ehkä kesken, mutta juuri tämän teen saan juotua lämpimänä loppuun. Enkä kommentoi.