 |
| Kuva täältä. |
Saldo jäi siis masentavan ohueksi. Sain kirjattua vain seuraavat ärsykkeet (suluissa arvio riidan tarpeellisuudesta):
- vaipanvaihdot osuivat jotenkin mystisesti koko ajan minulle (aiheellista pikkukilarointia),
- tyhmä kysymys lajittelun tarpeessa olevasta lastenvaateläjästä (jonka loppusijoitus oli tietenkin vain minulle selvä, mutta kun en kestä että minulta kysellään kaikkea turhaa)
- mies halusi mennä autolla naurettavan lyhyen matkan (väärinkäsitys, omani - en tietenkään pyytänyt anteeksi),
- hoputtaminen pois bloggaamasta (täysimittainen allergiareaktio, vaikka minun todellakin olisi pitänyt jo lopettaa siltä illalta) ja siitä, että
- voileipätarvikkeet korjattiin pois ennen kuin ehdin tehdä itselleni iltapalaa (..mihin minua siis hoputettiin).
No. Teoriani oli oikea, vaikka aineisto jäikin naftiksi. Emme me riitele mistään isosta. Nämä ovat (vaipanvaihtoa lukuunottamatta!) naurettavia aiheita. Saahan näistä tietenkin suuttua, mutta miksi vaivautua.
Mikä kinaamiseen sitten auttaisi? Huoneentauluni on seuraavanlainen.
1. Pidä riidoista kirjaa.
Kun riitelyyn vähänkin keskittyy, se vähenee. Pelkkä kirjaamisen pakko aiheuttaa sen, että tilannetta analysoi objektiivisemmin. Jos ehtii pohtia, onko tämä nyt kirjattava riidanaihe, säästyy selkäydinreaktiolta. Myös palaute kumppanille on analyyttisempää.
2. Paljasta kirjoittamattomat säännöt.
Taloudessa on vaihteleva määrä kirjoittamattomia sääntöjä, joista vastapuoli ei välttämättä ole ollenkaan tietoinen. Kuten se, että kakkavaipalla on tarkkaan lasketut vaihtovuorot. Se, joka saa nukkua pitkään, joutuu lähtemään lasten kanssa leikkipuistoon. Sen, joka tekee aamupalaa, ei tarvitse syöttää kuopusta. Jne. On kuitenkin kätevää puhua näistä eikä olettaa, että asialaidan tuntee jokainen peruskoulun suorittanut.
3. Älä kuittaa marailulla puhetta.
"Minusta on epäreilua, että valvot harrastuksesi parissa ja sitten olet väsyneenä äkäinen perheenjäsenille" vs. "HMPFHHH" yhdistettynä raivokkaaseen niskojen nakkeluun. Kumpi nyt sitten on tehokkaampi tapa saada asiansa perille...
4. Kiire-nälkä-väsymys.
Olen varma, että jos ihmiset olisivat aina pirteitä, rentoja ja verensokeri olisi optimaalisella tasolla, yli puolet riidoista häviäisivät tarpeettomina. Minun pahin ongelmani on tällä hetkellä kiire (perheen ja päivätyön lisäksi olisi kaksi kolumnia, kaksi blogia, kirja, Mutsien kymppi -projekti ja valtuustoduunit). Seurauksena on - tadaa - syyllistymistä ihan joka saralla ja saatanallista hosumista, mutta en oikein voi lopettaakaan mitään. Muutos koittaa vasta tammikuun lopulla, kun äitiyslomasijaisuuteni päättyy.
5. Joko taas -aiheet.
Ärsyttävimpiä ovat ne riidat, jotka toistuvat säännöllisesti. Ikuisuusriidat ovat myös älyllisesti noloimpia: joko niitä ei ole yritettykään ratkaista tai ratkaisu ei ole onnistunut. Kumpikaan ei jousta, syystä tai toisesta. Näissä pitänee ottaa mallia tupo-pöydästä: neuvottelut jatkuvat kunnes molempia tasapuolisesti vituttava konsensus saadaan aikaan.
Emme me kokonaan elämäämme riidattomaksi saa, sen verran äksyjä olemme molemmat. Yritettävä kuitenkin on. Lapsille olisi kiva opettaa konfliktien asiallista käsittelyä. Tai ainakin sen, että tavoite voi olla korkeammalla kuin verenpaine.
Mitenkäs teillä meni?
Haa, kohta 4. Niin totta. Ja suhteellisen päivittäistä. Mä kysyin mun mieheltä, että kuin se kestää tätä muusana (siivoojana-ruoanlaittajana-lapsenhoitajana ja täyspäiväisenä työntekijänä) olemista samaan aikaan kun yritän rääpiä kaikkea mahdollista kasaan, jota olen luvannut tehdä. Ja jota en oikein voi nyt keskenkään lopettaa ;)
VastaaPoista"Koita päästä vaikka niistä tenteistä läpi, että tää elämä jotenkin normalisoituisi."
Juu ei oo paineita.
Meillä ihan samat keskustelut! Jos jumankauta joka tuutista tulee jotakin enkä voi lopettaa mitään niin sitten vain tarttee venyä, kunnes joku juttu muuttuu.
PoistaMua helpottaa noissa tilanteissa aina sen muistaminen, että olen itse valinnut kaikki hommat joita ei (muka) voi lopettaa kesken. Koska siis suurin osa niistä on todella sellaisia juttuja jotka oikeasti VOI lopettaa, mutta on oma valinta olla lopettamatta. Esim. sä voisit ihan hyvin lopettaa molempien blogien pitämisen, koska olet niistä itse vastuussa, eivätkä ne ole sun päätyösi. Eri juttu on, haluatko lopettaa niitä.
PoistaTämän tiedostaminen auttaa itseäni, koska silloin muistan, että oikeasti teen juuri sitä mitä haluankin tehdä.
Joo, ei siitä olekaan kysymys että haluaisin lopettaa jotain, päivnvastoin, olen pahoillani että enempää ei vaan nyt mahdu. :) Ja toki voisin lopettaa jotain, mutta se olisi tässä työtilanteessa tyhmää. Ja koska olen (ja haluankin olla) tämän perheen tasaveroinen elättäjä, minun täytyy tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole tyhmiä. :)
PoistaKiitos :D
VastaaPoistaEi kestä!
PoistaKyllä sun juttuja on ilo lukea, olla vaikuttunut(sanan säilästä) ja huvittunut yhtä aikaa, kiitos! Arki ja lapsijuttusi ovat tarkkanäköisiä ja hyvin yleistykseen kelpaavia. Oma kirjoitustaito ei ole ihan yhtä huippuunsa hioutunut mutta mieluisia aiheita ovat myös mulle nuo jälkikasvuni järjestämät erilaiset tapahtumat. Tällä hetkellä tuoreinpana tyttöjen uudet otsatukat, saksilla, itse ...
VastaaPoistaKiitos, kiva kuulla! Paitsi noista kampaamokokeiluista, OMG.
PoistaJoskus olen vihapäissäni miehelle sanonut, että en mä mitään lapsia tarvii, kun sussa on ihan tarpeeksi huoltamista... Sitä yrittää pitää urputtamisen sisällään, mutta en vaan kestä, kun aikuinen ihminen valittaa asiasta, jonka olis ihan itse voinut hoitaa jos olis viittinyt. Ja mua oikeesti hävettää, että jaksan näin monen vuoden jälkeen suuttua aina niistä samoista asioista, ja samalla hävettää ja vituttaa se mieskin, kun ei kolmekymppinen osaa ennakoida esimerkiks nälkäänsä ja sit valittaa että kun ei oo tullu syötyä.
VastaaPoistaTää liittyy aiheeseesi siis siten, että viikon ajan yritin vakaasti päättäneenä olla tällasista valittamatta, mutta voinemme kaikki tässä arvata onnistuinko. No en.
Noi nälkäihmiset on jännä rotu. Mä en ole nälkäkiukuttelijä, väsyneenä känkkistelen kyllä. Ja koska en itse kärsi verensokerin heittelystä, en ollenkaan osaa suunnitella esimerkiksi reissuja niin että niissä olisi riittävä määrä ruokataukoja. O_o No tästä syystä mies saa hoitaa koko perheen ruoka-aikataulutuksen. Win - win!
PoistaSiitäkin saa helposti riidan aikaan, kun nälkäihmisen tarpeita ei oteta huomioon, ts. ruokatauot on ne jotka ekana tippuu pois aikataulun pettäessä: "ei me nyt keretäkään pysähtyyn, justhan sä aamulla söit" Mies on tosin oppinut ottamaan tämän vakavasti kun kerran juhlapaikalle matkustaessa lennättelin laattaa laskeneen verensokerin takia. Lopulta myöhästyttiin tunti enemmän kuin alun perin ois myöhästytty, eihän heti laatottelun jälkeen ruoka maistu...
PoistaMeillä nää on enemmän tämmösiä "viis tuntia aikaa päivän ainoaan aikataulutettuun asiaan" ja sit kun ollaan matkalla, niin se mies tajuu ettei oo syöny koko päivänä. Ja valittaa siitä. Koska totta kai mun ois (taas) pitänyt älytä aikuista ihmistä muistuttaa että jääkaapissa on ruokaa, pistä nassuus. Silimät tipahtaa päästä jos vielä vähän kovemmin pyörittelen.
PoistaMuuten se on onneks ihan parhausmies, mutta ei vaan tajuu että on typeryyttä valittaa asioista, joista aikuisen pitäis osata joka päivä ihan itse huolehtia...
Vaihtelevasti. Muutama riita selkeästi vältettiin sillä, että itse siinä vaiheessa, kun verenpaineet alkoivat nousta, hengitinkin syvään ja ilmaisin saman asian rakentavammin. Niistä tilanteista jatkettiin hymyssä suin jo 5 minuutin jälkeen. Vaikka en omia riitojamme listannutkaan, tuli myös tarkkailtua ehkä tavallista analyyttisemmin sitä, mistä ME oikein riitelemme.
VastaaPoistaOlin kuvitellut meidän riitelevän eniten nälkä-väsymys-kiire -akselin jutuista, mutta itse asiassa niitäkin aiheita sivuavissa riidoissa varsinainen kiukun siemen on usein eri. Riitelemme lohduttomimmin ja useimmin (tälläkin viikolla molemmista) aiheista
1) Puolison ja minun erisuuruiset tarpeet yhdessä ja erillään ololle. Eivät kohtaa. Aiheuttaa ahdistusta molemmin puolin ja typeriä omista odotuksista koituvia sotkuja. Ikuisuusongelma, jossa kuitenkin jatkuvilla neuvotteluilla edetään aina parempaan suuntaan.
2) Olemme lapsellisen herkkänahkaisia (etenkin mies — häneltä kysyttäessä luonnollisesti toisin päin) ja riitamme sujuvat useimmiten näin: Keskustellessa vaikeasta asiasta A sanoo jotain, jonka B tulkitsee hyvin negatiivisesti. —> B tokaisee takaisin jotain kärkästä, eikä pahimmassa tapauksessa edes kerro, miksi (eli että jokin loukkasi/ärsytti). —> A kimmastuu, että mikä h*lvetti tuolla nyt on ja tokaisee kiukkuisesti TAI vaihtoehtoisesti loukkaantuu ja puolustautuu vastahyökkäyksellä —> Käsillä onkin jo ihan kiitettävä soppa, ja koska kuitenkin joka tapauksessa väsymys-nälkä-ja-kiire valloillaan, jatkuu meno samanlaisena vielä hyvän tovin ennen kuin kumpikaan saa hengitettyä syvään.
Olen koettanut hankkia ratkaisua kohtaan 2 opettelemalla itse rauhallisemmaksi kiistatilanteissa, myöntämään omat virheeni auliimmin, kuuntelemaan kiukkuisiakin kommentteja kiivastumatta ja ilmaisemaan itseäni syyttelemättä. Lopputulos: en ole vielä kovan harjoittelun jälkeenkään kovin hyvä ja rehellisesti sanottuna kyllä kyrsii se, että jos minä en pidä omaa pihan puoltani näiltä osin siistinä, niin peli on menetetty — eli puolisoni ei vaan onnistu olemaan se, joka vastaanottaisi joskus minun pottuiluni rauhallisesti, parisuhderauhan ylläpitäminen tuntuu siis ainakin näin hyvin subjektiivisesti tarkasteltuna lankeamaan liiaksi omille harteille.
Kovin masentava lopputulos, mutta onpahan tulos. Panee miettimään vakavamminkin suhteemme laitaa, mutta se ei kuulu tänne. Hyvä kirjoitus joka tapauksessa! :)
Aika laadukasta analyysiä! Se varmasti on monessa perheessä niin, että parisuhderauhan ylläpito on toisen vastuulla enemmän kuin toisen - ja toki se tuntuu epäreilulta, koska itsehillintä on myös tahtolaji.
PoistaNäinpä. Varsinkin, kun itsekin tekisi mieleni olla impulsiivinen kärttypää, mutta todistettavasti osaan halutessani olla rauhan ruhtinas kovassakin paineessa. Ei mene siis läpi mieheni selitykset, että nokun hän vain on tällainen. Minä jos samaa yritän omista virheistäni, niin ei koskaan mene läpi.
PoistaNoh, saatan olla vain ärsyttävä pilkunviilaaja, jonka mielestä kaiken pitäisi mennä tasan, vaikkei elämässä mikään ikinä mene. Olen kenties jäänyt jumiin siihen vaiheeseen, jossa lapsena piti sisarusten kanssa jakaa irtokarkit prikulleen samanlaisiksi seteiksi jokaiselle omaan kuppiin, ennen kuin saattoi nauttia. Oikeasti elämässä irttarit sinkoilee sinne sun tänne ja joskus niitä saa kahmalokaupalla ihan ilmaiseksi ja joskus ei itselle jää mitään, vaikka kuinka vinkuu. :D
Mä luulen, että mulla on myös keskimmäisen lapsen syndroomana jotain tuollaista ajatusmaailmaa vähän turhankin tiukassa =) Kaikki pitäisi aina mennä just eikä melkein tasan. Tiskit, siivoamiset, lapsen syötöt, vaipanvaihdot yms. Meillä mies on vielä reissutöissä ja puolet ajasta hoidan huushollia yksin, (johon siis kuuluu lapsen lisäksi kaksi koiraa ja pitkällä oleva raskaus), joten mun oletusarvo on, että miehen tullessa töistä, mä saisin vähän hengähtää ja esim. tiskit menisivät koneeseen ihan oma-aloitteisesti ja esim. lapsen viihdytys/hoito ei olis 98%:sti mun vastuulla. Mutta kun ei... Miehelle kuuluu suurimmaksi osaksi nk. miesten työt, mutta tuntuu ettei se huomioi lainkaan sitä, että nämä "akkojen työt" vaan joutuu tekemään joka ikinen päivä ja vielä moneen kertaan, toisin kuin esim. renkaiden vaihdot yms. Toki hänkin osallistuu kotitöihin ja jopa pyykkääkin mielellään, että täysin menetetty tapaus hän ei missään nimessä ole. =)
PoistaJoo, ei tää riitä. Riidelkää lisää!
VastaaPoista:-P
Meillä ei ole tuota lapsishowta, mutta minä olen sitten se tämän perheen lapsi vaikka kovasti yritän muuta esittääkkin. 98% ajasta olen leppoinen ja kestän vaikka ja mitä, mutta se 2% vaan menee niin, että mies katsoo väärin ja minä räjähdän. Sieltä sitten tuleekin viimeisen kuukauden harmitukset ja se kääntyy hirveään itkuun ja sitten mies tuleekin lohduttamaan pikkuista että voivoi, kylläpäs minä nyt olin ilkeä ja sanoin turhan pahasti. Vaikka asia ei edes (aina) niin ole. Pyytelen kyllä aina omaa käytöstäni anteeksi, mutta kuitenkin perustelen samalla itselleni oikeutuksen sillä vetoamalla johonkin vuosia sitten tapahtuneeseen asiaan. Voi luoja että olenkin raivostuttava. Onneksi tuo mies on ilmoittanut että kyllä se tätä mun räjähtelyä kestää kun se on kuulemma se mun ainoa huono puoli! ;D Onnea on mies jolla on lehmän hermot.
VastaaPoistaMutta kun joskus se lehmäkin pillastuu niin sitten on meikäläisen vuoro pysyä tyynenä, siihen myrskyyn ei tarvita yhtään lisäsalamoita. Näin meillä siis! :D
Niin ja minä olen nälkäkiukkuilija ja olen opetellut ilmoittamaan ajoissa, että nyt alkaa olemaan nälkä ja väsy, että kohta alkaa kiukuttamaan jos en saa ruokaa.
PoistaKuta kivakampi riita, sitä villimpi sovintoseksi!
VastaaPoistaAah joku muukin laskee vuoroja! :D Pitääkö niistä puhuakin? Kyllä sen pitäisi tietää!
VastaaPoista