Kaikki varmasti periaatteessa tajuavat, että vanhemmuudessa vertailu ja kilpailu on turhaa, koska kahta samanlaista perhettä ei ole. Riman asettaminen korkealle on äitiydessäkin sallittua, mutta vapaaehtoista. Hifistelyä ei kannata ottaa henkilökohtaisena kritiikkinä. Mutta miten se onnistuu?
1. Vertaistuki on hinnatonta.
Ilman minkäänlaista lapsenhoitokokemusta sekä ystävien ja perheen tukea voi vauvan kanssa olla vähän kuistilla -- ja vähintäänkin herkkänahkainen ellei ihan vereslihalla. Live-verkostoituminen kannattaa: muiden vanhempien kanssa jutellessa huomaa, että ihan yhtä pihalla kaikki ovat - ja että itsellä menevätkin jotkut asiat ihan erinomaisesti. Kirjoitimme Sadun kanssa Vuoden mutsin juuri tähän tarpeeseen: tsemppaamaan vauvavuonna, jos kukaan muu ei tsemppaa.
2. Muista ne muutkin roolit.
Minä olen äidin lisäksi ystävä, sisko, vaimo, naapuri, kaupunginvaltuutettu, asiakas, tuottaja, kuluttaja, kansalainen, kollega ja bloggaaja. Muun muassa. Äitiys on vastuullinen ja arvoladattu pesti, joten myyttisen huolehtijan rooliin on helppo unohtua. On välillä oikein virkistävää olla jotain ihan muuta.
3. Miltä näyttää iso kuva?
Äitiyden iso kuva on minun mielestäni se lopputulos eli kersa (mikä tarkoittaa myös sitä, että syyllisyystaakka on puolitettu, koska siihen vaikuttaa myös isä!) Miltä siis näyttää? Onko jälkikasvusi kaikesta tunaroinnistasi huolimatta kasvanut psykofyysissosiaalisesti hyvinvoivaksi, leikkiväksi kokonaisuudeksi? Onko parisuhde jotakuinkin tolpillaan? Oletko itse lievää vyölaukkua lukuunottamatta kasassa? Perille pääsee montaa eri reittiä oli imetyksen pituus mikä tahansa.
4. Mittakaavan päivitys jeesaa.
Me hifistelemme vanhemmuudessa, koska voimme. Elämme suhteellisen ongelmattomassa yhteiskunnassa. Aikamme menee facebookissa eikä veden hakemisessa kymmenen kilometrin päästä. Meidän ei tarvitse enää pelätä, että polio vie puolet jälkikasvusta ja kylmä kesä perunat. Voimme ostaa närästyslääkkeitä, hyla-maitoa, 200 tv-kanavaa ja eläkevakuutuksen. Joten riidelkäämme kantovälineistä.
5. Onnea, et ole psykopaatti!
Syyllistyminen, häpeä, riittämättömyys ja ahdistuminen ovat ikäviä fiiliksiä, ja jostain syystä ihminen kuvittelee, että ne poistuvat syyttämällä muita. Negatiiviset tunteet kuuluvat homo sapiensin elämään siinä missä onni ja tyytyväisyyskin. Ja ilman niitä ihminen on pesunkestävä psykopaatti.
Minä syyllistyn äitiydestä enää aniharvoin: yleensä lapsille karjumisesta ja nyt uutuutena lisääntyvistä poissaoloista (jo etukäteen). Olen kuitenkin hyväksynyt, että tämä meidän perheemme nyt on tällainen kombo. Tilanne elää koko ajan, eikä vähiten siksi, että lapset kasvavat. Kasvua on onneksi tapahtunut siellä haastavimmassa päässä: oman pipon alla.
Kohta numero kolme on musta ihan järjettömän tärkeä ja juuri se, jonka tosi moni syyllisyyden suossa rypevä unohtaa. Katse pois itsestä ja omista suorituksista (jihuu, kasvattaminenhan on suorittamista) siihen lapseen. Jos se tosiaan on iloinen ja yhteiskuntakelpoinen, ei ole mutsi mennyt kovin metsään. Oli tyyli ollut sitten mikä tahansa.
VastaaPoistaOn oikeasti tosi lohdullista tajuta, että tämä on se ainoa mittari koko hommassa.
Niin on. Mä en oikein tiedä, miksi ihmistä kiinnostaa se napeilla pelaaminen ja iso kuva on niin helppo unohtaa.
PoistaMuistan kun oma esikoiseni oli vauva. Itse olin 25-vuotias, aina toisten lapsia hoitanut nuori nainen, joka ei lastenhoitoa pelännyt. Hah, sitten olin omani kanssa ihan pihalla. Lopulta tulin siihen tulokseen, että tieto lisää tuskaa (luin paljon erilaisia vauvalehtiä) ja lopetin lukemisen hetkeksi. En katsonut ohjetta vaan omaa lastani. Ja siitä se lähti. Jokainen lehti kirjoitti eri tavalla ja jos teit toisin, kyllä olo syyllistyi. Mutta kun huomasi juuri tämän, että lapsen on hyvä olla, niin silloin kaikki oli hyvin. Onneksi silloin ei ollut nettiä. Erilaisilla keskustelupalstoilla olisin varmasti tullut hulluksi!
VastaaPoistaSiinäkin on muuten hyvä neuvo: älä tee sitä mikä ahdistaa. :)
PoistaSama Lähiömutsin kirjoitus inspiroi minuakin, tosin koska olen rimankohottajatyyppiä, enemmänkin syyllistymisen katarttisuuden näkökulmasta.
VastaaPoistaItsensä piiskaajille:
http://www.lily.fi/juttu/ruoski-itseasi-pode-syyllisyytta-ahdistu
Tästä tulikin mieleen vielä korostaa sitä, että vertaistukensa kannattaa valita - vertaistuki tarkoittaa nimenomaan samassa tilanteessa olevaa henkilöä, ei esimerkiksi ketä tahansa äitiä.
PoistaTosi hyva pointti. Ei kannata verrata itseaan ihan keneen vaan. Koska vakisinkin sita vertaa varsinkin ensikertalaisena ja asettaa itseaan jonkinlaiseen paremmuusjarjestykseen. Itsella kesti hetki loytaa muita, joille lapsen saaminen oli " kuin paan sisaan olis isketty aivojen tilalle tiili heilumaan seinasta seinaan". Sen jalkeen vasta osasin tehda itselleni synnin paaston siita ettei kaikki hommat hoitunutkaan samalla tavalla kun ennen :) Nyt toisen lapsen jalkeen osaa ottaa jo rennommin eika tuu niin paljon vertailtua, ihan niinkun aika moni siella Lahiomutsin kommenttiboksissakin totesi.
Poista-Henkka
Hyviä pointteja. Se on kyllä jännä kuinka tiukassa tuo syyllisyys meissä istuu. Itse välillä muistelee taaksepäin että mikä lastenkasvatukseen liittyen ehkä eniten harmittaa, niin se on pääsääntöisesti se, että mitä kaikkia "turhia" asioita tuli stressattua/harmiteltua/syyllistettyä itsessään. Ja silti sitä keksii uusissa ikäkausissa ja kehitysvaiheissa uusia huolia. Aika hyvin olen silti tuosta vaivasta päässytkin, vaikka lopullista parannuskeinoa tuskin onkaan :-)
VastaaPoistaKyllähän siitä turhasta syyllisyydestä eroon pääsee ja pitääkin päästä, viimeistään sen kylälstymisen kautta. Mä muutuin taas normaaliksi kun palasin töihin. :)
PoistaAamen tälle! Ja Kiitos! Kerronko taas, miten hyvältä vasta äitysalalle ryhtymistä harkitsevasta tuntuu lukea näitä? :) Aurinkoista päivänjatkoa!
VastaaPoistaKiva jos tämä antoi eväitä alalle. ;)
PoistaYksi lause, jota olen oppinut vihaamaan kuuluu: "Se on tervettä, että äiti kokee syyllisyyttä. Se kannustaa hoitamaan lasta mahdollisimman hyvin."
VastaaPoistahttp://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/vanhemman_vaikeita_tunteita/syyllisyys/
Loppuviimeksi suurin osa asioista, mistä suomalaisäidit syyllistyvät ovat sitä, mitä tekniikan alalla sanotaan hifistelyksi. Hifistely on kivaa, myös vanhemmuudessa, mutta ei silloin, kun se menee suorittamisen puolella.
Kyllä syyllisyys on minunkin mielestäni ihan tervettä, mutta kannustuksesta en nyt menisi vannomaan. Hifistelyyn viittasin tekstissä itsekin. :)
PoistaAi että, heti nousi verenpaine kun tuli tää asia esiin. Mä päätin ekan raskauden aikana, etten lue mitään äitiysaiheisia nettikeskusteluja. En ollut eläissäni vaihtanut edes vaippaa ja aavistin, millainen räksytysviidakko netissä venailee. Tää päätös piti mut suunnilleen järjissäni raskausajan, mutta kun huutava pätkä oli kainalossa, peli oli menetetty. Joka vitun taulapää kävi avautumaan aivan joka asiasta, oma mies oli pahin ja mutsi toiseksi pahin. Vihaan muutenkin tyyppejä, jotka auliisti viisastelee vieressä muttei vahingossakaan auta. Muutaman kuukauden valvomisen jälkeen olin valmis tappamaan joka toisen vastaantulijan. Siitä se ajatus sitten lähti - nykyään en kuuntele enää ketään, ellen tarvi apua.
VastaaPoistaToi on kyllä ikävää, että oma mies ja mutsi eivät olleet niissä kannustusjoukoissa. Vaikka mun omasta mutsista ei nyt mitenkään sikana ollut apua lastenhoidossa, mä koin, että sen mielestä mä hoidin hommat ihan riittävän hyvin.
PoistaHyvä kirjoitus! Täällä ihmisen taimi vielä vatsassani, mutta olen jo ilmoittanut läheisille, että toimittavat minut hoitoon välittömästi siinä vaiheessa, kun yksikin facebook-päivitykseni sisältää sanat: "taas niin huono äiti -fiilis..."
VastaaPoistaSatu T
Hyvä linjaus! :)
PoistaHeitin sitten omani syyllistymisestä, joka tosiaan usein on seurausta siitä että koko yhteisö hifistelee ja haluaa kuulua johonkin jengiin: kiintymysvanhempiin, viihdemutseihin, taviksiin ja suorittajiin.
VastaaPoistahttp://www.arkitehti.net/2013/01/23/paskamutsiudesta/
PoistaTosiaan: lifestyle. Perin ärsyttävä sana.
PoistaMinä olen ihmetellyt, että kokevatko äidit oikeasti jatkuvaa syyllisyyttä. Kun itse en erityisemmin koe. Jos pitäisi luetella, mitkä tunteet ovat äitiydessä keskeisimpiä, ei syyllisyys olisi minun listallani.
VastaaPoistaEivät kaikki koe, mutta kyllä se yleistä on. Onneksi tässä on nykyään jo muitakin vivahteita. ;)
PoistaAamen. Tää oli hyvä.
VastaaPoistaItselläni alkoi (ja jatkuu) äitiys siinä mielessä syyllisyysvapaissa merkeissä, että mulla oli sekä raskausaikana että lasten synnyttyä sellaisia äitikavereita ympärilläni, jotka oli ja on täysin samalla aaltopituudella mun kanssa näissä asioissa. En ymmärrä miten näin hienosti pääsi käymään, hämmästelen sitä melkein päivittäin :)
Syynä varmaan se, että samanmielisten kanssa tuli enemmän juteltua ja ystävystyttyä ja ehkä ns. suorittajat olivat sitten siinä omassa porukassaan (nämä surullisenkuuluisat "klikit" leikkipuistossa - meidän klikkiin sai ja saa kyllä liittyä kuka vaan :)) Huomasin myös, että kun vain mukavien ihmisten kanssa juttelee niistä negiatiivisemmistakin asioista rehellisesti, niin jopas sitä saa heti sympatiseerausta osakseen.
Typerille neuvoille (joita tuli vain ja ainoastaan mutsilta) viittasin kintaalla ja olin itse asiassa sanonutkin faijalle jo raskausaikana että pitää mutsin neuvoineen erossa musta ensimmäiset viikot :D - mutsi pitikin melko kiitettävästi turpansa kiinni.
Toi on kyllä tosi tärkeää! Mä olin kaveripiiristäni eka, joten piti ihan aloittaa blogi kun en tajunnut mistään mitään. ;)
PoistaMä seuraan näitä syyllistymiskeskusteluja suurella mielenkiinnolla, koska en oikeastaan tunnista itseäni niistä. Luulen, että se johtuu osittain siitä, että mulla taitaa olla kohta neljä hyvin syvällä selkärangassa. Ja mä käytän sitä oikeastaan kaikessa elämässä. Kun tietää olevansa globaalissa mittasuhteessa hyvin etuoikeutettu, niin omat murheet tuntuu aika pieniltä. Kun tietää, että on oikeasti lapsia, jotka asuvat ihan kirjaimellisesti kaatopaikalla, niin pikku sotkut ei tunnu missään. Ennemmin koen syyllisyyttä hyväosaisuudestani kuin siitä, että äitinä tulee välillä vähän alitettua rimaa.
VastaaPoistaToinen syy syyllistymättömyyteen on varmaan sukuvikana saatu luonne, että alkaa lähinnä v***ttaa, jos joku käy kysymättä neuvomaan. Silloin tulee lähinnä tarve tehdä juuri päinvastoin, ihan vaan kiusallaan. Mitään lastenhoito-oppaitakaan en ole pystynyt lukemaan ärsyyntymättä. Olen siis vetänyt tätä äitihommaa lähinnä perstuntumalta.
Meillä on ihan samat luonneviat! Mutta lasten kanssa olen kyllä joutunut toteamaan että hyviäkin neuvoja löytyy siihen perstuntuman kylkeen. :)
PoistaItse olen miettinyt onko tämä syyllistyminen ja syyllistäminen enemmän äitien kuin isien juttu? Enpä kovin montaa isää tiedä, jotka syyllistyvät siitä, että esim. vievät pienen lapsen hoitoon. Ja koska muutenkin monet äidit syyllistyvät jo itsekin niin helposti niin ainakin ylimääräinen syyllistäminen pitäisi lopettaa. Esimerkkinä keskustelu onko pienen lapsen hyvä olla kotona vai hoidossa, entä isosisaruksen, jos talossa vauva jne..
VastaaPoistaTämä on ihan totta, isyyteen kohdistuu aika vähän paineita vielä toistaiseksi. Ja jotenkin voisin kuvitella että tuskin ne vauvapalstalla alkavat riidellä. :D
PoistaPaljon mukavia blogikokemuksia sinulle myös jatkossa!
PoistaKävin täällä ensi kerran tänään.
Luin eilen ylen uutisista (verkosta), että isät ovat nyt alkaneet kilpailla Ruotsissa vanhemmuudessa ja laittavat toisilleen esim. "pikkukeljuilevia" viestejä, jos toinen isä on vaikkapa unohtanut ottaa lapselleen urheilukassin mukaan kouluun liikuntapäivänä.
Mä en ole kokenut kauheesti syyllisyyttä. Mulla oli sellainen ihmeluottamus itseeni äitinä, etten kauheasti kuunnellut muita ja muiden näkemyksiä. Jotenkin funtsin niin että musta "taakse päin" on (lähes) loppumaton ketju äitejä, jotka ovat todistetusti kasvattaneet ainakin yhden lisääntymiskykyisen jälkeläisen - en kai mäkään tätä voi mokata. Yhden vinkin otin onkeeni vanhemmalta kollegalta, joka kuului: "älä lue yhtään vauvakirjaa, kasvatusopasta tms. äläkä ainakaan mitään nettikeskusteluja". Enkä lukenut. Nyt kun katsoo noita isompia, niin ei voi kun todeta et hyvin menee, joten en jaksa pienimmästäkään naperosta stressata. Äitiyslomalla söimme kavereitten kanssa pitkiä lounaita (ja juotiin lasit kaks viiniä) ja hoitelimme muruja siinä sivussa. Muistan kun palasin yhdeltä äitiyslomalta töihin ja totesin lounaspöydässä et hitsi töissä ei saakaan viiniä ruuan kanssa, niin sain ehkä vähän kummeksuvia katseita.
VastaaPoistaterv. kohta neljän äiti
:D Viinilounaat oli kyllä ihan parhaita!
PoistaJes! Hianoo, että jotkut saavat aikaiseksi toimintasuunnitelmaehdotelman mun hämmästyneen pajatuksen kaveriksi. Kiitos!
VastaaPoistaGo Lähis! :)
PoistaMä en ole onnistunut syyllistymään (siitä on kyllä vähän syyllinen olo). Luulen, että se liittyy semmoseen luonnevikaan, että pystyn innostumaan suorittamisesta ja hifistelystä vain, kun sillä on konkreettisia vaikutuksia. Ei riitä, että joku asia on parempaa tai paras (ja etenkään jonkun muun mielestä), jos vaikutuksia ei voi mitenkään mitata tai havaita, vaan ne ovat tasoa "uskoisin näin, joten musta tuntuu hyvältä".
VastaaPoistaKiinnostavan isninöörimäinen pointti! :)
PoistaMä olen varmaan just sellainen syyllistyjä, koska vaikka lapsia ei edes ole (tai luultavimmin tule) niin silti kiinnitän haukkana huomiota ilmaisuihin, joista voisi päätellä, että puhuja pitää omaa lapsenkasvatus/syöttö/kanto/nukutus/vaippa/tms -tapaansa universaalisti parhaana. Voin vaan kuvitella, miten paljon ottaisi päähän, jos tuo vielä olisi ristiriidassa oman tapani kanssa.
VastaaPoistaIhanan rehellinen lausunto. :) Onhan se toki ärsyttävää, mutta kun on todistettavasti saanut yhden lapsen hengissä kohta kuusivuotiaaksi niin voi myhäillä, että onnistuu se muillakin tavoilla. ;)
PoistaLöysin tämän ketjun aivan vahingossa - hyvä näin! Syyllistymiseen menee aivan tolkuttamasti energiaa, tulee kurja olo henkisesti& fyysisesti ja alkaa olemaan epävarma turhan monella elämän osa-alueella. Tästä syystä yritän tehdä töitä oman itseluottamukseni vahvistamiseksi ja tietoisesti "saada itseni kiinni" turhan negatiivisesta palautteesta peilikuvaa kohtaan.
VastaaPoistaValitettavasti ei riitä, että on lempeä itseään kohtaan..Myös muiden mammojen suora tai epäsuora kritiikki on osattava joskus jättää omaan arvoonsa. Näistä jälkimmäinen on jäätävintä, sillä se saattaa tulla joltain hyvän päivän tutulta, puettuna yleiseen jutusteluun ja vasta jälkikäteen huomaa saaneensa sapiskaa. Tyyliin: "..Meidän Matildalle tuntuu sopivan parhaiten täysin luomuruokavalio, tuntuu että voi niin parhaiten kun emme anna edes mehuja!" (samalla kun oma muksu imuttaa vieressä pillimehua, eikä tosiaankaan sitä täysmehu-versiota)
Onnellisilla mutseilla on onnelliset lapset, pidetään tästä kiinni!