Ja millainen lapsilykky sitten riittää? Kaksi lasta tuntuu olevan kaikkien mielestä se sopiva määrä, koska kukaan ei kysele sen kolmannen perään. Miksi?
Haluan teiltä mutu-vastauksia, viiltäviä analyysejä ja sumeaa logiikkaa, arvoisat mutsit, faijat ja velat!
Jos sinulla siis on
- yli kaksi lasta TAI
- olet vapaaehtoisesti lapseton JA
- olet valmis kertomaan mielipiteesi näistä aiheista
- tv-kameran edessä
- ensi viikon tiistaina 16.10 klo 14 - 16,
EDIT: Huom huom! Vielä kaivataan vapaaehtoisesti lapsetonta tai yhden lapsen äitiä/isää! Myös perhe-elämää vasta harkitseva voi tulla kyseeseen. Ohjelma ei ole suora, joten editissä poistetaan mokailu tai sönkkäys. :) Laita viestiä siis Sirpalle, jos haluat osallistua.
EDIT2: Tyypit löytyneet! Jes, tulee hyvä sessio!
Pakko kommentoida :-D Oon numittäin itse miettinyt samaa. Harva selväjärkinen ihminen kai lapsia jaksaa, ja siitä yhdestä pienestä päivänsäteestä tulee vaan lellitty kauhu isona (juu kaikki ainoiden äidit, tiedän että mun mielipide provosoi, mutten välitä, se on mun mielipide ja Suomi vapaa maa), joten jos niitä kersoja nyt siunaantuu niin kai se kaksi on sitten se optimi, vähin määrä jolla saa ei-lellittyjä kakaroita mutta enemmä kuin nolla. Tai oikeesti, mistä mä tiedän.
VastaaPoistaJa juu ohan tiedoksi, mä en siis kuulu tuohon selväjärkisten joukkon. Mä halusin ihan väkipakola vielä kolmannen. Ehkä vähn johtuen siitä, että me ei asuta kummankaan meidän kotimaassa, eli sukua ei ole kuin oma jälkikasvu, ja tuo vanhuusikä kuitenkin kanssa pelottaa. Elibjospa näistä kolmesta edes yksi huolehtis musta silloin alzheimerintautisena...
Saa ehdottomasti kommentoida niin saadaan keskustelulle hyvät pohjat! :)
PoistaKiinnostava pointti sulla tuo ulkomailla asumisen turvattomuus, kaikkialla maailmassa kun ei tosiaan ole minkäänlaista vanhustenhoitoa. Mä kyllä toivon, että siinä vaiheessa jos/kun havaitsen sairastavani jotain parantumatonta tautia, eutanasia olisi jo laillista.
Musta on täysin epäreilua, jos vanhemmat hankkii lapsia omaksi vanhuudenturvakseen. Sitä varten pitää hankkia kavereita, joiden kanssa voi mummoutua/ukkeloitua keskenään.
PoistaLaKana, kas kun juuri tälläkin hetkellä televisiossa keskustellaan vanhusten yksinäisyydestä. Mistähän se johtuu, että niin moni ajattelee saavansa lapsiltaan "vastapalveluksena" vanhuudenturvan? En minäkään laskisi sen varaan. Vaikka välit lapsiin olisivat hyvät, tänä päivänä on ihan normaalia, että lapset saattavat kaikki hajaantua pitkin maailmaa omille teilleen.
PoistaAnonyymi, juuri tätä ajoin ehkä hieman kärjekkäästi kiireellä kirjoitetussa kommentissani takaa: Että nykymaailmassa - tässä globaalissa - lapset saattavat tosiaan hajaantua ties minne, ja alkuperäinen, ehkä biologinen perhe/laumakäsitys ei käytännössä toimi. Mutta voihan se biologinen vanhuudenturvantarve olla edelleen lapsenhankinnan tiedostamaton motiivi?
PoistaOmat motiivit on itsellä kirkkaana mielessä, mutta jo nyt näen (kun muksut on 12 ja 14)että omille teilleenhän nuo tuosta kohta lähtee.
LaKana ja Anonyymi, olen täysin tietoinen siitä, että lapset voi kadota ihan mihin päin maailmaa tahansa. Enhän mä itsekään ole pitämässä vanhenevia vanhempiani kädestä kiinni, kun en Suomessa enää asu. Mutta kiitos kuin osoititte itsestäänselvyyden.
PoistaMutta siitä huolimatta mä toivon (en odota, en oleta, vaan toivon), että omat lapset edes vähän välittäis vanhasta äiteestään. Tai jos sanotaan näin: vieraan lapset ei 100 % varmuudella välitä.
Minua hoiti usein lapsena naapurissa asuva vanha lapseton pariskunta. Miehen kuoltua kävin katsomassa hoitotätiäni lähes päivittäin. Olin tuolloin noin 17-vuotias. Kerron tämän siksi että myös ns. vieraat lapset voivat pitää sinusta huolta vanhana.
PoistaMä voin jälkiviisaana kommentoida, että ihmiset pärjäisivät ihan hyvin ilman lapsia. Helppo mun on sanoa, koska mulla on kaksi lasta. En mä näistä tietenkään luopuisi, mutta nyt tiedän, että olisi mulla ollut hyvä elämä omavalintaisena lapsettomanakin. Tätä yritän usein sanoa niille, jotka lapsentekoa pohtivat, ja usein mua katsotaan aika oudosti. Itse tein lapsen siksi, etten uskaltanut ottaa riskiä jäädä ilman. Ja kun yksi oli, niin toinen tuntui luonnolliselta, mutta nyt riittää.
VastaaPoistaOlen tullut itse samaan tulokseen, elämä olisi lapsettomana erilaista mutta automaattista huonommuutta en menisi vannomaan. Mä siis sanon spekuloijille ihan samaa kuin sinä, että ei ole pakko jos ei oikeasti huvita. Vapaaehtoinen lapsettomuuskin on yksi vastuullisen vanhemmuuden muoto.
Poistamulla on yksi lapsi, toinen tulossa ja haaveilen kolmannesta. osittain ihan vain siksi, että kaikilla on kaksi. luultavasti lapsiluku jää kahteen ihan vaan siksi, ettei sitä kolmatta raskautta, vauvavuotta, valvomista jne. enää jaksa kun ikääkin tulee koko ajan lisää.
Poistaolin itse yli kolmekymppiseksi vakaasti sitä mieltä, etten halua omia lapsia, mulla ei ollut siihen mitään tarvetta. sitten vaan yhtäkkiä olikin. biologinen kello (sana jota inhoan) tai jotain!?
kuulun myös siihen ryhmään, joka "kannustaa" olemaan ilman lapsia, jos selkeää halua perheen perustamiselle ei ole. on tää sen verran haastavaa, ettei tähän musta kannata ryhtyä vaan siks, että niin kuuluisi tehdä. en vaihtaisi omia komemuksia pois, mutta uskon, että ihminen voi elää aivan yhtä onnellista ja täysipainoista elämää ilman lapsiakin. ymmärrän kyllä myös ajatuksen siitä, että mitä, jos sitten myöhemmin kuitenkin kaduttaa.
odotan innolla keskusteluohjelmaa, erittäin hyvä aihe!
-miuku
Toivottavasti pätkä tulee Areenaan, kun en täällä ulkomailla sitä muuten näe. Kiinnostava kysymys allekirjoittaneellekin, kun en 37 ikävuoteen mennessä ole tullut lisääntyneeksi tietämättä oikein itsekään, miksei perheellistyminen ole tuntunut sen luontevammalta valinnalta kuin NASA:n astronauttiohjelmaan hakeminenkaan. Ja niin vuodet ovat vierineet... Kieltämättä välillä on tullut "viallinen" olo, vaikkei kai pitäisi. En tosiaan ole tunnistanut itsestäni mitään typeriä stereotypioita itsekkäistä ja nautinnonhaluisista ikiteineistä. Ja olen välillä halunnutkin haluta lapsia, kun on - osin muiden puheiden perusteella - tullut fiilis, että elämä on väistämättä vajaa ilman jälkikasvua. Varmaan jollain tavalla onkin. Mutta lapsettomilla ei tietenkään ole kokemusta muusta, mikä on ehkä siunaus, ehkä ei.
VastaaPoistaMinä ihailin lapsena lapsettomia naisia. Oma äitini, ja kaikki muutkin muistamani perheenäidit, olivat vähintään semiräjähtäneen näköisiä, väsyneitä ja vähän sinnepäin pukeutuneita. Lapsettomat tuttavanaisemme olivat iloisia, kauniita, hyvinpukeutuneita ja onnellisia. Heidän kotinsa olivat siistejä ja kauniita. Lapsena en tietenkään osannut ajatella, että heidän lapsettomuutensa saattoi olla tahatonta. Mutta ehkä siinä yksi alitajuinen syy, miksi itse lykkäsin lapsentekoa tosi pitkään. On niin eri asia, kun saa keskittyä vain itseensä. Kyllähän äitinäkin saa jos vain haluaa, mutta ei se siltikään ole enää sama asia.
PoistaJos oma elämä on "vajaata" ilman lapsia, niin ei se lapsi oikeasti tilannetta korjaa, lapsi on silloin vaan laastari jolla peitetään ongelmat. Se, että osaa rakentaa elämästään rikasta ihan ilman lapsia on mielestäni paljon vaativampaa, mutta myös reilumpaa. Ei ole ketään ketä muuta kuin oma itse jota syyttää, jos ei ole tyytyväinen elämäänsä.
Tää tulee Blogistania-ohjelmasarjaan, toivottavasti näkyy ulkomailla! Ymmärrän hyvin tuon vuosien vierimisen. Joku kimmoke siihen tarvitaan - sisäinen tai ulkoinen - ja jos ei sitä tule, niin elämä menee eteenpäin ihan ilman lapsia. Jos mies ei olisi vahvasti halunnut lapsia olisimme varmaan lapsettomia, vaikea analysoida jälkikäteen.
PoistaMeillä ei miehestäkään ole ollut "apua"; hän on todennut, ettei koe tarvitsevansa jälkeläisiä elääkseen hyvää elämää - sama juttu sinänsä kuin minulla - mutta jos minä niitä haluan, asia on hänelle ookoo. Eli sitä kimmoketta ei ole mistään oikein tullut. Ja nämä akateemiset pätkätyöt... niiden taakse on välillä hyvä piiloutua, jos asiasta tulee puhetta - mutta jos olisin lapsia oikeasti halunnut, tuskin ne olisivat olleet minkäänlainen este tai edes hidaste.
PoistaOman olemisen tarkoituksettomuuden laastaroiminen lapsilla kuulostaa minusta jonkinlaiselta elämän väärinkäytöltä, vaikka lopulta kaikille asianosaisille hyvin kävisikin (mitä se sitten tässä hulinassa kellekin tarkoittaa, jonkinlaista mielen tasapainoa ehkä). Ja kuka näistä motiivien sekasotkuista selvää ottaa edes itsensä osalta? Jonkun mielestä elämän tarkoitus on nimenomaan elämän fyysinen jatkuminen, ja tyhjyyden tunne geenien asiaankuuluva viesti aiheesta.
Keski-iän lähestyessä joka tapauksessa ymmärtää, ettei elämässä voi saada kaikkea. Siihen asti kaikki ovet tuntuvat olevan auki ja aikaa valintojen tekemiseen loputtomasti.
Hyvin sanottu. Ihminen on vähän ihmisyytensä orja - tiedostamme liikaa, osaamme kadehtia konkreettista ja unelmoida abstrakteja. Eikö ne omat motiivit ole silloin aina jostain tai joltain lainattu?
PoistaOlen myös pohtinut tätä onnellisuuden nostamista jonkinlaiseksi tavoittelun arvoiseksi olotilaksi ja poliiittiseksi mittariksi. Tunteet muodostavat merkityksensä juuri sen vastakkaisen tunteen kautta. Olen ollut onnellinen sekä ilman lapsia että lasten kanssa, mutta erittäin surullinen vain vauvavuonna. Yleisimmin olen "vain" tyytyväinen.
Täältä ääni onnellisuudelle, mutta ei niin kuin se nykyään esitetään niin että se olisi joku asia mitä kannattaa tavoitella. Vaan niin että voit ikäänkuin ryhtyä onnelliseksi. Katsokaa vaikka omia lapsianne, hehän ovat onnellisia. Ei sen fiiliksen tartte kadota aikuisenakaan. Itse välillä mietin, että olenkohan jotenkin valuvikainen kun olen oikeastaan aina onnellinen. Ja kyllä minusta elämän tarkoitus on olla onnellinen (huom, ei tulla onnelliseksi). Itselleni lapset olivat niin suuri haave ja tavoite, että heidän saamisensa on kyllä lisännyt onnellisuuttani. Tai oikeastaan enemmänkin niin että sellainen tietty saankohan mä ikinä lapsia -pelko on pois ja nyt kun he ovat elämässäni voin vaan "antaa palaa" ja fiilistellä täysillä, vailla stressiä.
PoistaTerv. äidiksi syntynyt :)
Tää onkin hyvä kysymys, eikä mulla oikeastaan ole edes vastausta :)
VastaaPoistaEn ole koskaan potenut vauvakuumetta, en halua rakentaa vanhuutta sen varaan, että lapset huolehtii, lapsettomissa ei todellakaan ole mitään vikaa ja olen vielä iloinen, että elän sellaisella aikakaudella, että on ihan oikeasti oma valinta, haluaako lasten tekemistä edes yrittää. Silti jaloissa pyörii kaksikin lasta, joten kai tää sitten on geeneissä? ;)
On tosi vaikeaa selittää lapsettomille ihmisille, miksi lapsiperhe-elämä on kuitenkin jees, kun ne lähinnä näkee vaan vanhempien mustat silmänaluset, vauhdikkaat kakarat ja ylipäätään sen hirveän härdellin, mikä natiaisten ympärillä pyörii. Omien lasten kanssa tästä touhusta saa kuitenkin niin paljon enemmän irti! Vieraat usein näkee vaan sen lapsiperheen kaaoksen, mutta itse saa myös ne hyvät, hellät ja liikuttavat hetketkin kokea ihan eri tavalla.
Se on varmaa, että ilman lapsia elämä olis paljon tylsempää :)
t. toinen keskivertomamma
Yksi ääni siis geeneille! Mä myönnän ihan avoimesti että kaipaan tosi paljon sitä "tylsempää" elämää, jota kohti onneksi ollaan menossa kun vauvavuosikin on jo selvitetty. ;)
PoistaNo joo, kyllä mäkin sitä omaa aikaa kaipaan :)
PoistaMä ajattelen, että kunhan tästä pikkulapsiajasta selviää, niin sitten noista lapsistakin on ihan eri lailla seuraa esim. matkoilla. Ja muutenkin.
t. toinen keskivertomamma
Mielenkiintoinen aihe tosiaan. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ns. veloja tuomitaan valintansa suhteen. Mun mielestä helvetin hyvä päätös, jos ei lapsia koe haluavansa. Siis miksi ihmeessä pitäisi silloin toimia toisin?! Oma tilanne sellainen, että sain ensimmäiseni ollessani 22v. Vahingossa. Toisen sain viisi vuotta myöhemmin. Nyt 29 v. haluaisin kipeästi sen kolmannen. Ilman yhtään hyvää argumenttia sen puolesta. ;) Mulla on kädet ja pää täynnä töitä ja hermot riekaleina. Kaipaan rauhaa ja omaa aikaa. Vielä enemmän kai vielä sitä yhtä täyttämään auton takapenkin tyhjän paikan. Niin, yksi argumentti mulla kai olisi, mutta se ei taida upota miehelle.. Rakastan olla raskaana ja synnyttää. Ainakin kahdella edellisellä kerralla mieli on ollut tyyni, kuin valion viili ja synnytyksessä tunnen olevani parhaimmillani. Freak as I am.
VastaaPoistaIhmiset ovat yksilöinä täynnä ristiriitoja, johdonmukaisesti jotain mieltä olevaa tyyppiä saa hakea. :) Mutta ethän sä mikään friikki ole. Ainakin mulle hoettiin monestakin suunnasta että nainen hehkuu raskaana ja on luotu synnyttämään. Josta olen tärkeän subjektiivisen mielipiteeni mukaan ehkä hiukan eri mieltä. :D
PoistaÄitini yksi argumentti kolmen lapsen hankintaa oli juuri "Autossa on tilaa kolmelle". Kun äitini sitten synnytti kolmannen lapsen ja sitä ennen oli tullut jo tyttö ja poika kyseli henkilökunta sairaalassa, että miksi hän tekee kolmannen, kun on jo tyttö ja poika.
PoistaOikeasti kolme lasta on mukava epätasapainoinen määrä. Matkoilla on monesti huoneita, missä on vain neljä sänkyä huoneessa. Jos sängyt sattuu säkällä olemaan tosi leveitä voi kaksi lasta olla yhdessä ja yksi omassa sängyssä, mutta kuka se yksin nukkuja on.
Sokerimukkipusseissa on monesti joko 10 tai 8 munkkia. Oppii näppäräksi jakolaskuissa, kun jakaa sitä kolmea munkkia viidelle.
Ja sitten ne loputtomat mahdollisuudet liittoutua toisen sisaruksen kanssa toista vastaan. Välillä tajuaa olevansakkin se jota vastaan on liittouduttu :(
Sitten kun lapset ovat vanhoja ja alkaa himoita lapsenlapsi on suuremmat mahdollisuudet saada niitä jos on itse tehnyt kolme lasta, eikä vaan kahta.
Mäkin olen aina ihmetellyt miksi vapaaehtoinen lapsettomuus on monien mielestä outoa ja tuomittavaa, kun sitten kuitenkin päivitellään usein, että "eipä noidenkaan olisi pitänyt koskaan lapsia hankkia".
VastaaPoistaMä olen aina halunnut lapsia ja olisin varmasti kokenut elämäni hieman tyhjäksi ilman niitä. Mä en saa esim. töistä sellaista tyydytystä tai tarkoitusta elämälleni mitä lapsistani ja perheestäni. Se ei silti tarkoita etteikö välillä hermot menisi niihin lapsiin ja toivoisi sitä omaakin aikaa. Jännä juttu on sekin, että monet ovat kertoneet miten ensimmäisen lapsen kohdalla odottaa sen kasvavan ja oppivan uusia juttuja, toisen haluaisi pitää pienenä pidempään. Mulla on jotenkin toisin päin. Toivon, että toi vauva tosta kasvaisi ja kehittyisi niin päästäisiin selkeämmille vesille vähän joka suhteessa.
Joo totta, tuo päivittely on todella ristiriitaista!
PoistaKieltämättä tän toisen kohdalla tajuaa paljon paremmin sen nopeuden millä kehitys kehittyy, vuodessa tapahtuu niin valtavasti. Ymmärrän hyvin että se aiheuttaa haikeutta, varsinkin jos on nimenomaan vauvafani. Mä olen viisivuotias-fani. ;)
Tämä vapaaehtoinen lapsettomuus on nyt rantautunut Suomessakin ns. julkiseen keskusteluun. Keski-Euroopassahan ilmiö on jo vanhempi (vrt. Saksan Generation kinderlös). Mielenkiintoista nähdä, onko kyseessä ohimenevä trendi-ilmiö, vai onko nyt käytävä julkinen keskustelu monelle velalle mahdollisuus tulla kaapista. Ja kuinka moni vanhempi nyt miettiikään, mitä tuli tehtyä vain siksi että "lapset kuuluvat pakettiin" (toivon todella ettei tällainen ilmiö syntyessään johda lasten kaltoinkohteluun tavalla tai toisella).
VastaaPoistaMä en oikein näe miten se voisi johtaa kaltoinkohteluun? Mut sitä mä toki toivon, että mitä enemmän tästä puhutaan, sitä enemmän ymmärrys lisääntyy erilaisia valintoja kohtaan ja sitä kautta taas vapaudesta valita lapsettomuus tulisi hyväksyttävämpää. Silloin sen lasten kuulumisen pakettiinkin uskaltaa kyseenalaistaa.
PoistaSiis toki tarkoitin vain sitä, että nämä "pakettilapsia" hankkineet alkavat katua ja sen seurauksena sitten kohdella omia lapsiaan huonosti jollain tavalla.
PoistaEn tiedä onko tätä aihetta tutkittu millään tavalla. Eroja todennäköisesti tulee tästä syystä, että toinen ei kestäkään perhe-elämää, joten jollain tavalla ne lapset tietenkin kärsivät.
PoistaTää on vaan mun mutua, mutta kun ajattelen taaksepäin tuntemiani 50-luvulla naimisiin menneitä ja heidän perhe-elämäänsä lasten kanssa, niin kyllä sieltä erottuu joitakin, jotka selvästi hankkivat lapsia vain koska ei oikein ollut vaihtoehtoja. Tällä tarkoitan sitä, että jos kerran naimisiin asti meni, niin niitä lapsia tuppasi sitten syntymään. Ei näiden perheiden lapsia mielestäni kohdeltu kaltoin, mutta ehkä se vanhemmuus näytti ainakin sivusta sellaiselta enemmänkin "velvollisuutena" hoidetulta. Lapsia oli ja ne hoidettiin, mutta ne eivät olleet mikään elämän keskeinen sisältö.
PoistaMielenkiintoinen aihe! Mä kuulun niihin naisiin joka ei vaan millään olis pystynyt elämään ilman lapsia. Miehenikin aina nauraa et suunnilleen tokilla treffeillä tenttasin, et jos mä en sit tule raskaaksi niin suostuthan adoptioon :) Nyt kun on käynyt niin onnellisesti että olen kaksi elävää, ihanaa pientä saan (yhden menetin synnytyksessä) niin koen kyllä sellaista onnea, mitä en varmasti olisi lapsettomana mistään saanut. Lapsena rakastin kotileikkejä ja nyt saan leikkiä sitä ihan oikeesti - siistii! En myös ymmärrä käsitettä oma aika. Mulle ihan kaikki aika on omaa: eniten se lasten ja perheen kanssa vietetty, mutta myös työajan koen ihan omaksi ajakseni. Olen myös aina halunnut vähän isomman perheen ja sekin näyttää toteutuvan sillä odotamme neljättä. Olen ihan mukavassa akateemisessa ammatissa, mutta vaihtaisin sen vaikka siivoojan hommaan, jos se olisi perheelleni parempi vaihtoehto. Eli siis tällaisiakin ihmisiä, joille lapset ovat itsestään selvyys on. Toki ymmärrän että kaikki olemme erilaisia. Ei kaikkien tartte olla vanhempia.
VastaaPoistaToinen ääni geeneille! :) Mulla on ystäväpiirissä muutama tällainen äidiksi syntynyt, vahvasti hoivaviettinen ihminen. Ja se onkin itse asiassa tällaiselle keskinkertaiselle mutsille aika lohduttavaa huomata, että joillain on ihan oikeasti *synnynnäistä lahjakkuutta* tähän hommaan.
PoistaIhanasti sanottu toi äidiksi syntynyt :)Sitä mä alankin käyttämään! Lahjakkuudesta en kyllä tiedä, en kyllä koe olevani mitenkään erityisen lahjakas äiti. No ehkä siinä mielessä kyllä, että kaipa se meidän vanhempien fiilis välittyy kaikkeen. Siis se että ollaan superkiitollisia lapsista ja perheestä. Ja ihan oikeasti onnellisia, myös toisistamme. Kai me ollaan aika friikkejä, kun ihan tosissaan mietittiin, että otetaanko lapset meidän yhteiselle pikku reissulle sittenkin mukaan, vaikka isovanhemmatkin haluis olla heidän kanssaan. Päädyttiin kuitenkin lähtemään kahdestaan - ehkä se tekee kerran vuodessa hyvää.
Poista
VastaaPoistaKun kerroin ystävilleni odottavani neljättä lasta eräs parahti sen olevan “katastroof” toinen velmuili olenko ymmärtänyt raamatullisen “täyttäkää maa” kovinkin henkilökohtaisesti ja itse vitsailin vain olevani poliittisesti kuuliainen (muistaako kukaan ex-pääministeri Vanhasen lausuntoa vuosien takaa jonka mukaan Suomen naisten pitäisi saada lisää lapsia…)
Nuorempana (alle 25vee) ajattelin että joko se on sitten kolme lasta tai ei yhtään. Lasten tekoon ei ollut mikään kiire. Sukulaiset kyselivät perään muutaman vuoden oltuani naimisissa, kunnes äitinikin jossakin vaiheessa luovutti. Kun sitten kolmikymmpisenä olin ensisynnyttäjä huomasinkin että en ollut poikkeus. Lapsia siis saatiin myöhemmin kuin omat vanhempani.
Limittelin sitten muutaman vuoden äitiysloman, työn, uuden raskauden, uuden työn ja kolmannen raskauden väliä. Sitten huomasin että ihan kaikkea ei kai kuitenkaan voi saada. Pysähdyin hetkeksi ja olin kuopuksen kanssa kotona. Ajattelin että ”kun tämä nyt on se viimeinen”.
Palasin töihin ja kuinka ollakaan eräänä kevätpäivänä huomasin maleksivani kaupassa maksamakkaran ja sisäelinten väliä. Ostokset saivat melkein jäädä siihen paikkaan kun ampaisin apteekkiin. Testipuikko mukaan ja kiireen vilkkaa kotiin. Äitienpäivänä vahvistui että neljäs lapsi oli matkalla.
Miksi? Koska jossakin vaiheessa sitä huomaa että lehden ehtii lukea ilman että kukaan haluaa mitään, isoveljeä kiusaava pikkusisko on hellyttävä otus ja pöydänympärille yhdessä syömään kertyvä katras saa tuntemaan että elämä kannattelee ja jatkuu. Että minulla on mahdollisuus tehdä toisen elämästä hitusen parempaa kuin omastani. Että voin opettaa jotakin. Ja että joskus on koti on jo hiljentynyt joku ehkä tulee käymään yllättäen ja saan taas kattaa pöydän.
Toi on muuten jännä asia toi ensisynnyttäjän ikä. Aina aatellaan, että se on pelkästään noussut koko ajan, mutta ainakin mun suvussa kun mennään pari sukupolvea taaksepäin, niin kaikki on menneet naimisiin yli kaksvitosina, ja osa saanut lapsiakin vasta täytettyään 30. Ehkä ne on vaan ollu jotain friikkejä kaikki :P
PoistaNeljä on kieltämättä jo hieno panostus maamme hoitosuhteeseen! ;) Tässä lienee viimeisin tilasto suomalaisten syntymistä.
Poista"Synnyttäjät olivat vuonna 2011 keskimäärin hieman vanhempia kuin vuotta aiemmin. Kaikkien synnyttäneiden keski-ikä nousi kahdella kymmenyksellä ollen 30,3 vuotta. Sen sijaan ensisynnyttäjien keski-ikä nousi vain yhdellä kymmenyksellä 28,4 ikävuoteen. 2000-luvulla ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut 0,8 vuodella."
Kuten monella muullakin, mulla on yhden lapsen kanssa hermot riekaleina, vasymys painaa ja parisuhde keikkuu vaakalaudalla. Silti naen unta vauvoista ja purskahdan itkuun kun naen vastasyntyneen, tai kun naen joidenkin sisarusten leikkivan keskenaan.
VastaaPoistaLajin tahto on joskus suurempi kuin yksilon tahto. Eli se lisaantymisen vietti on joskus niin pakottava ja alitajuinen, etta se sulkee ns. jarjen aanen. Jos jarkea kuunneltaisiin niin kukaan ei myoskaan rakastuisi. Alitajuisesti etsimme kuitenkin elamasta jotain jarkea ja lisaantyminen on tavallaan helpotus siihen pohdintaan, koska se on antanut tahan saakka sisallon ilman sen suurempia pohdintoja. Uskon, etta ajat muuttuvat tassa suhteessa viela paljonkin.
On kuitenkin ehka vahan naiivia ajatella, etta kaikkien pitaisi tosissaan miettia ennenkuin haluavat lapsia. Eivat ihmiset mieti vaan seuraavat halujaan. Niista syntyy suhteita ja rakastumisia, ja sitten lapsia. Kaikkea elamassa ei kuitenkaan voi alistaa jarjelliselle ajattelulle. Life has it's ways.
Mä olen kyllä vahvasti sen kannalla että jonkinlainen ennakkovalmennus voisi auttaa montaa perhettä. Niille epäröijille olisi hyvä kertoa rehellisesti mitä vauvavuosi tuo tullessaan ja mihin kaikkeen ei voi varautua. :)
PoistaMua ei ainakaan mikään ennakkovalmennus olisi auttanut. Oli se esikoisen syntyminen niin iso elämänmuutos, ei sitä olisi voinut etukäteen ymmärtää. Yritin raskausaikana, mutta epäonnistuin totaalisesti...
PoistaEhkä tässäkin teemassa toivoo ymmärrystä molemmille osapuolille. Minulle on se ja sama, mitä velapariskunta tekee, eli jos menevät Dubaihin pelaamaan golfia, siitä vaan, mukava juttu. Jos kuitenkin joskus eksyn jonnekin kahvilaan ja lapseni alkaa itkemään, on velan turha raapia naamaansa norsikselle, koska minullakin on oikeus käydä ihmisten ilmoilla.
VastaaPoistaFiksua puhetta! =)
PoistaNiin... jonkinlainen yleistys tai oletus tuntuu olevan, että vapaaehtoisesti lapsettomat häiriintyisivät lasten olemassaolosta. Siis että lapsettomuus olisi jotenkin seuraus siitä, ettei noita meluavia olentoja arkeensa halua. Sitten ollaan jo valmiiksi puolustuskannalla, mikä on tavallaan ymmärrettävää, joskin surullista, koska siinä lähtökohtaisesti otetaan kohdattujen ihmisten määritteeksi se, onko heillä lapsia vai ei.
PoistaJoskus tuntuu, että omatkin tutut jotenkin olettavat, etten jaksaisi lasten meteliä, kun ei ole omia. Ei se niin yksioikoista kuitenkaan ole. Lähinnä en jaksa sitä, jos minun oletetaan olevan kiusaantunut tavallisesta perhe-elämästä ja otetaan jonkinlainen anteeksipyytelevä asenne...!
Olin myös hirveän otettu, kun yllättäen pääsin kummiksi; onpahan edes jokin kosketus tulevaan sukupolveen, kun itsellä ja siskolla ei lapsia ole (kyllä, haikealta tämä välillä tuntuu, vaikka sitä vahvaa halua omaan jälkikasvuun ei syystä tai toisesta ole koskaan ollut).
Niin, onko ne veloja, jotka siellä kahvilassa tuijottavat? Ja ovatko nämä lapsettomat hotellit yms palvelut veloille? Kun mielestäni äiditkin osaavat olla hyvin tuomitsevia toisiaan kohtaan, joten möykkäävä lapsi saattaa ärsyttää
PoistaTokalta anonyymiltä hyvä pointti, johon itse ainakin syyllistyn. Oletan että lapsettomat ihmiset eivät esimerkiksi missään tapauksessa halua tulla meille yöksi. Olenpas ollut tyhmä.
Niin no, ne tuijottelijathan voi olla vaikkapa lapsellisia pariskuntia joilla ei syystä tai toisesta ole ne omat lapset mukana ja jotka halusivat viettää aikaa keskenään. Ainakin omassa tuttavapiirissä nämä laatuajan viettäjät on pahimpia murjottajia kun samaan paikkaan tunkee muksuja missä herrasväki viettää aikuisten aikaa.
PoistaJa älkää ny ihmiset hyvänen aika jättäkö lapsettomia elämänne ulkopuolelle ainakaan sen takia, että kuvittelisitte ettei ne jotenkin siedä lapsia. Ainakin itselle, lapsettomalle ne on kullanarvoisia hetkeä vaikkei olisi omia lapsia koskaan niin halunnutkaan. Ja voisin kuvitella, että lapsellisillekin tekee välillä vain hyvää viettää perheellä aikaa ihmisten kanssa, joilla ei ole omia lapsia. Se on ihan kivaa sekin.
Piti viela lisata, etta tama keskusteluhan liittyy meidan yhteiskunnassa onnellisuuteen. Onko lasten kanssa onnellisempi vai onneton. Mutta onko elaman tarkoitus todella tulla onnelliseksi? Puhtaasti lajin jatkuvuuden kannaltahan asia on melko samantekeva. Jalkelaisten terveys ja vahvuus (geeniperima) on paljon tarkeampaa. Schopenhauerin sanoin: "What disturbs and depresses young people is the hunt for happiness on the firm assumption that it must be met with in life."
VastaaPoistaKommentoin tuota ihan samaa onnellisuusteemaa tuolla ylempänä!
PoistaKyllä mun henkilökohtainen tavoite on olla onnellinen. En näe mitään muuta syytä elää ja olla. Lajin jatkuvuuden kannaltakin tämä lienee hyvä asia, koska pyrkimällä onnelliseksi, koitan todennäköisesti vältellä kurjuutta ja hakeutua kukoistuksen pariin (joka voi toki olla turmiollistakin). Yksilönä mua ei kiinnosta biologia, evoluutio tai muukaan suurempi kuva.
PoistaMitä onnellisuus on, se onkin sitten ihan eri asia. Itselleni se on sitä, ettei kroonisesti ahdista tai vituta, ja elämääni perustyytyväisenä olen siis useimmiten onnellinen.
Ympäristön painostus on ainakin yksi vahva tekijä. Jos asiaa ei sen tarkemmin mieti, eikä vahingossa tule raskaaksi niin lähipiiri kyllä huolehtii siitä, että joko lapsia hankitaan tai pitää perustella, miksi ei. Ja tämä on myös sisäänrakennettua, ei välttämättä pelkästään suorilla kysymyksillä ilmenevää. SEN VAAN TIETÄÄ että niitä KUULUU hankkia.
VastaaPoistaJa miksi? Miksi luontokappaleet lisääntyy? No, onhan ne keskimäärin geneettisesti ohjelmoituja tekemään niin. Osa ei ole, ja nykyään kun voi valita niinkin ettei hanki lapsia, niin tulee esiin tämä ilmiö että kaikki ei tosiaan halua.
Ääni geeneille! Näkemykseni on, että ihmiset toimivat ja valitsevat eri asiat tunteella ja jälkikäteen perustelevat (jos perustelevat) järjellä, miksi ratkaisuun päätyivät. Alitajunta auttaa tunteen muodostumisessa, käyttää siihen monia lähteitä. Tietoinen mieli sitten "päättää" sen mukaan ja löytää järkiselitykset, jos sellaisia edes tarvitaan.
VastaaPoistaEnnen lapsia olin joskus todella onnellinen, joskus todella väsynyt, joskus jotain muuta. Lasten jälkeen olen myös ollut tuota kaikkea. Ehkä jokaisella on oma tunneskaalansa, jonka asteikkoa ei pysty ylittämään. Eli kun on satasella onnellinen, on sitä satasella, olipa syy mikä vain. Mutta ehkä lapset ovat tuoneet mukanaan sen, että eri tunteiden esiintyvyys on tiheämpää. Ja sitä(kin) kautta elämä tuntuu täydemmältä kuin ennen lapsia.
En ollut ikinä ollut ns. lapsirakas, mutta selittelemättä minusta tuntui siltä, että lapset kuuluvat elämääni. Ja nyt kun minulla niitä on, koen, että ilman lapsia jäisin korvaamattomasta paitsi. Lapsettomana olisin tn. haikaillut lasten perään, mutta en olisi kuitenkaan käsittänyt, mitä menetän. Vastaavasti nyt monen äitinä tunnen saavani niin paljon enemmän kuin aikanaan kahden lapsen äitinä, etten silloin olisi sitä pystynyt uskomaan.
Mun mielestä lapset ovat sellainen asia, ettei sitä voi korvata millään muulla asialla. Vastaavasti kuin puolisoa ei voi korvata millään muulla. Tai vanhempia, tai sisaruksia tai ystäviä tai terveyttä tai... Harva saa elämässään "kaiken", eivätkä kaikki "kaikkea" edes halua. Jos nyt jokainen kuitenkin olisi enimmäkseen tyytyväinen oman elämänsä palikoihin, niin hyvä!
En ymmärrä biolasten haluamista. Maailmassa on paljon lapsia vailla omaa perhettä ja edellytyksiä elämään.
VastaaPoistaUskon, että lapsen haluaminen on lajille tyypillistä käyttäytymistä.
Nim. 3 biolasta ja 1 adolapsi.
Hmm, tosiaan kiinnostava aihe! Itse en ole koskaan ollut mikään lapsirakas tyyppi, enkä tosiaankaan teinivuosina juossut lapsenvahtina sukulaisilla. En ole edes kovin naisellinen vaan enemmän sellainen poikatyttö. En siis mikään äidin perikuva! Silti kävi jotenkin niin että lapsia on nykyään viisi :-D Ja omiani rakastan toki, mutta ei minusta vieläkään mitään lässyttäjää ole tullut ;-)
VastaaPoistaHeh, aika erilaisia polkuja näihin perheteemoihin päästään. :)
PoistaMeillä ei ole omia lapsia. Hoidossa kyllä sisarusten ja kavereiden jälkikasvu aika ajoin ja se on mahtavaa!! Viimeksi viikonloppuna siskonpoika oli meillä hoidossa (tosin taas vahvistui etten minä eikä mieheni halua omia lapsia). Ainut mikä välillä vähän harmittaa on mieheni vanhemmat kun haluaisivat niin kovin lapsenlapsia. Siihenkin kyllä tuntuu riittävän toisten lapset Onneksi :)
VastaaPoistaIrma
Mulla on nyt yksi ihana,vähän alle vuoden ikäinen lapsi ja sanon ihan suoraan että kiitti mulle riitti :D Ennen lastani kuvittelin haluavani sen 2-3 lasta,sillä olen hoitanut muiden lapsia pienestä pitäen,tehnyt töitä lasten parissa ja jopa kouluttautunut alalle! Oman lapsen myötä tajusin kuitenkin että tuo 2-3 lasta -ajatus oli ennemminkin ympäristön minulle syöttämä ajatus siitä kuinka minun PITÄISI toimia,eikä niinkään oma aito tunteeni siitä mikä minulle oikeasti sopii. Vaikka kuinka pidän lapsista ja rakastan omaani niin haluan kuitenkin olla myös oma itseni,ja kokisin hukkuvani tuohon äidin rooliin jos minulla olisi useampia lapsia-kun yhdenkin kanssa riittää vipinää ja vilskettä :D Haluan olla vähän turhamainen,enkä koskaan esimerkiksi poistu kodistani ilman meikkiä ja missä tahansa vaatteissa. Haluan muutenkin olla äitin roolin lisäksi myös oma itseni,sillä koen että sen kuuluu olla vain rooli muiden joukossa. Aikaa pitää jäädä ehdottomasti myös miehelle ja ystäville,sekä omille harrastuksille! Lapsi on totta kai tärkeä,eikä häntä missään vaiheessa kuitenkaan unohdeta <3 Tämä on vain oma tapani olla äiti. Toisaalta hassua että löysin itsestäni tällaisen ajatusmaailman kunnolla vasta lapseni synnyttyä! Välillä mietin millaista elämä ilman lasta olisi,mutta tiedän että luultavasti kaipaisin lasta elämääni jollei minulla sellaista vielä olisi. Säälin hieman joitain tuttaviani joilla on kova vauvakuume ja tarkat suunnitelmat siitä kuinka haluaa vähintään kolme lasta ja omakotitalon. Olen yrittänyt sanoa että kannattaa ensin miettiä sitä yhtä... Mutta ihmisiä on tosiaan erilaisia,eikä siinä ole mitään vikaa jos suurperhe-elämä sopiikin :)
VastaaPoistaMulla on neljä lasta. Kaikki haluttu jostain selkäytimestä tulevasta lapsensaamisen vimmaisesta halusta. Ja rakkaudesta miestä kohtaan. Ukko läks mutta rakkaat lapset onneksi jäi :)
VastaaPoistaHeh, mun mies just totesi yks päivä autossa, että onhan tämä lasten hankkiminen vähän semmoista ittensä kiusaamista :) Niinhän se toki on (varsinkin kun on valvonut yön 2kk kanssa).
VastaaPoistaItse olen aina halunnut vain yhden lapsen ja tämä loistava pakkaus täyttää sen tarpeen enemmän kuin hyvin. Nyt voi vapaasti keskittyä hoitamaan vauvaa ja palata töihin sitten joskus. Omista jutuista luopuminenkin on helpompaa, kun tietää että vauva-aika menee ohi ja toista kertaa ei tule. Sitä ehtii taas olla tuottelias sitten joskus. Nytkin kirjoitan yhdellä kädellä samalla kun imetän :)
Haha, hyvin sanottu mieheltäsi! Hienoa että olet noin balanssissa! Olen varmasti vähän vajaa, mutta mun oli hyvin vaikea tajuta ensimmäisen lapsen kanssa sitä, että vauvavuosi ei jatku ikuisesti. Olin täysin murheen alhossa kunnes pääsin töihin.
PoistaNoh, balanssissa ja balanssissa ;) Minulle koko raskausaika oli kaamea alusta loppuun, joten pelkäsin kovasti miten selviän vauvavuodesta. Silloin löysin myös blogisi ja luin moneen kertaan kirjoituksesi siitä miten ensimmäinen vuosi on pahin ja toistin sitä itselleni. Onneksi vauva osoittautui aika leppoisaksi tyypiksi ja omalla kohdalla vauvanhoito voittaa raskaana olemisen 100-0. Suurkiitos siis vertaistuesta! :) Jos olisin jäänyt vauva.fi:in pyörimään olisin varmaan seonnut...
PoistaKommentoin jo tossa aiemmin, että mulle äitiys oli ihan itsestäänselvyys. Hassua kyllä vasta kun sain lapsia mulle valkeni, miksi kaikki eivät niitä halua :) Ymmärrän siis varsin mainiosti ihmisiä, jotka valitsevat lapsettomuuden. Mutta minun on todella vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluavat vain yhden lapsen. Se vasta rankkaa olis. Sehän tarkoittais kokoaikaista leikittäjän ja viihdyttäjän pestiä - ei kiitos mulle! Kun lapsilla on sisaruksia on niillä vähän niinkuin oma tiimi ja esim matkoilla (ja miksei ihan arkenakin)lapset viihtyvät keskenään. Yksin lasta ei voi jättää eli yhden lapsen vanhemmat ovat ainakin näin minun vinkkelistä huomattavasti työllistetympiä, kun silloin kuin lapsia on enemmän. Hatun nosto siis kaikille yhden lapsen vanhemmille!
VastaaPoistaSamaa mieltä! Vauvavuosi on tietty rankka kaikkien kanssa, siihen ei sisarukset auta. Mutta sen jälkeen alkaa kummasti helpottaa!
PoistaYksi lapsi hankitaan koska halutaan lapsia. Yksi mullistaa maailman ja se menee "helposti" ja siitä tulee "kiva". Olemmepas me hyviä kasvattajia ajatellaan ja hankitaan toinen, sille yhdelle seuraksi. Kaksi lasta ei olekaan enää mikään piknik, vaan työmäärä triplaantuu. Kolmas lapsi on aina, aina hulluutta ja ahneutta. Ainoastaan ihmiset, jotka eivät huolehdi kauhean hyvin niistä ensimmäisistäkään lapsistaan hankkivat enemmän kuin kaksi lasta.
VastaaPoistaJaahas. Siullahan on mielipiteet :) en ees jaksa kommentoida mitään.
PoistaOlen mä huolehtinut hyvin kaikista, vaikka niitä onkin enemmän kuin kaksi! Hyvä minä :)
PoistaToi kommentin alkuspekulointi oli ihan kiinnostava, vaikka laatu vähän heikkenikin loppua kohti. Ehkä anonyymilla on itsellään tällainen kokemus ja hän kuvittelee että se kaikilla menee näin.
PoistaUseammassa lapsessa on tiettyjä skaalaetuja. Ekan kanssa on täysi käsi kun ja jos ei ole koskaan lasten kanssa ollut tekemisissä. Eli siitä tulee täysi katastrofi. Toinen kuitenkin hankitaan, ja kappas, mehän osataan tää homma! Eikä se siitä vaikeammaksi mene niiden 3., 4., jne kanssa.
PoistaIhmettelen tätä keskustelun sävyä, lapsen hankinnasta puhutaan kuin lapsi olisi joku auto tai lemmikki. Lapsihan on suuri lahja ja siunaus. Onneksi omieni ei tarvitse koskaan kuulla tai lukea järkisyitä miksi heidät on hankittu. He tietävät olevansa äidin ja isän suuren rakkauden yksi ilmentymä sekä molempien vanhempien haaveiden ja unelmien täyttymys.
VastaaPoistaEi kai täällä kukaan ole kersojaan marketista väittänyt haalineensa. :D
PoistaHUOM! Löytyykö yhtään velaa puhumaan valinnastaan? Tai siihen yhteen lapseen jättävää? Ilmoittaudu h-e-t-i Sipalle tai muuten vain suurperheelliset pääsevät ääneen. :)
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poista"Kaksi lasta tuntuu olevan kaikkien mielestä se sopiva määrä, koska kukaan ei kysele sen kolmannen perään."
VastaaPoistaMeillä on kaksi lasta ja kolmannen perään kysyttiin, kun tämä toinen oli kokonaista 2 päivää vanha. Kas kun teimme sen virheen, että saimme kaksi poikaa. "Kyllähän te nyt vielä sen tytön teette!?" on minulle sanottu nyt jo useammin kuin kerran.
Ja nämä kaksi lasta meillä on, koska aikoinaan löysin täydellisen miehen, jossa oli vain yksi vika - se halusi kaksi lasta. No mitäs pikkuvika muuten täydellisessä...
Toi sukupuolifixeeraantuminen on siis NIIN ärsyttävää. Meillä eka lapsi on tyttö. Sen jälkeen syntyi - tyttö. No, ei siinä mitään, kaikki oletti, että kahteen jää kuitenkin. Mutta mä halusin vielä yhden, sukupuolesta välittämättä. Ja silloin alkoi se vänkääminen (mun isä oli pahin): "mutta etkö sä oikeasti toivois sitä poikaa. Kai te nyt poikaa haluatte? Jne jne" No en oikeasti toivo kuin tervettä lasta.
PoistaTyttöhän sieltä tuli ;-)
Tää on vielä hassumpaa siksi, että sillä kumpaa toivoo ei ole tasan mitään vaikutusta mihinkään. Sieltä tulee ihan se kumpi sattuu tulemaan. Joten miksi se "toivominen" on joillekin niin kamalan tärkeää?
PoistaTietysti ihmiset joskus kuitenkin toivoo, että tulis nyt vaikka jo se tyttö, jos on jo neljä poikaa tms. ja kyllä mä sen ymmärrän. Tuo asiaan ulkopuolisten tenttaaminen on kuitenkin ihan kummallista. Jos mummo ja pappa haluais edes yhden lapselapsen, joka on poika, niin sitä ei kyllä kukaan pelkällä tahdonvoimalla tuota niille...
Ei mun mielestä toivomisessa mitään pahaa ole, mutta tulokseen pettymiseen ei ole varaa. Mä halusin tytön, koska epäilin vielä enemmän kykyäni olla äiti pojalle. No, eipähän tarvitse ikinä testata tätä teoriaa. :D
PoistaMä olen ainut lapsi. Mun mies on ainut lapsi. Me ei haluta lapsia. On myös suuri mahdollisuus, ettei niitä voitaisi saada, vaikka haluttaisiin. Siitä ei luultavasti tulla ottamaan selvää.
VastaaPoistaMeidät on tähän tilanteeseen tuonut kaksi syytä:
1) kumpikaan ei ole koskaan kokenut tarvetta saada lasta.
2) molemmilla on terveysongelmia, joita emme halua antaa eteenpäin kenellekään. Jos todennäköisyydet olisivat edes alle 70%, tämä ei varmaankaan olisi mikään peruste meille.
Jos kuitenkin joskus käy niin, että yht'äkkiä haluaisimmekin lapsen, haluaisin adoptoida. Eihän silläkään voi välttyä perinnöllisten sairauksien mahdollisuudelta, mutta (itsekkäästi?) ajattelen, ettei silloin ainakaan tarvitsisi kokea syyllisyyttä itse ottamastaan suuresta tietoisesta riskistä.
Meidän molempien vanhemmat odottavat lapsenlapsia. Koen siitä hieman syyllisyyttä, mutta en voi tehdä näin isoja päätöksiä elämässä sen mukaan, mitä joku muu haluaa (poislukien puoliso).
Hei, täällä pitkäaikainen lukijasi ja vela. Ymmärrän hyvin, jos ei ole vapaaehtoisesti lapsettomia ilmoittautunut tv-keskusteluun - sehän on yhä aika iso sosiaalinen stigma myös pk-seudun akateemisissa piireissä. Kuka nyt haluaisi profiloitua tv:ssä velana tässä trendikkään kotoilu ja lapsikeskeisyyden ilmapiirissä? Asetelma kärjistyy niin helposti, vrt. tavalliset riviateistit ja vapaa-ajattelijat, joita pidetään yleisesti ehkä vähän sekopäisinä kiihkoilijoina.
VastaaPoistaEdit: edellinen kirjoittaja lisää n-kirjaimen sanaan "kotoilu". Olis sittenkin pitänyt käyttää esikatselua.
VastaaPoistaTäällä on yksi vapaaehtoisesti lapseton ja onnellinen. Olen vielä melko nuori eli 27.v. En halua tehdä elämässäni kompromisseja vaan haluan elää sitä omaa vapaata elämää. Se että en halua lapsia tai seurustella lapsia haluavan kanssa tai jo niitä hankkineen kanssa on taannut sen että olen todella sinkku isolla S:llä. Koen että jos seurustelisin sellaisen ihmisen kanssa olisin epäreilu. En haluaisi viettää lapsen kanssa aikaa enkä tutustua tai leikkiä äitiä edes paria kertaa kuukaudessa. Minulla ei ole pesänrakennus viettiä eikä kovinkaan vahvaa pariutumisviettiä kun mukavasti tämä elämä rullaa tälleenkin eteenpäin. Ystävä piiri on 90& lapsia karsastavaa joten elämä on helppoa. En halua olla raskaana, en synnyttää enkä olla sidottu johonkin ihmiseen 18-vuotta.
VastaaPoistaKiitos tästä keskustelusta! Vela-naisen usko siihen, että tästäkin asiasta voidaan keskustella asiallisesti, ilman leimaa, syytöksiä ja ainaista kädenvääntöä, palautuu edes hieman. :) Jään innolla odottamaan etsintöjen hedelmää ja toivon että löydän vaikka tätä kautta tiedon siitä, milloin juttu tulee ulos!
VastaaPoistaHienoa muuten huomata, että tällaista äitiblogia (vaikkei ehkä kovin perinteistä) lukee aika erilaiset ihmiset. Kommentoijissa on yllättävän paljon veloja. Mä olen aika jotenkin kuvitellut, että veloja ei oikein kiinnosta lapsiperheiden jutut ja päin vastoin. Tai sitten liikun vaan ihme piireissä. Olen syntyperäinen Helsinkiläinen, valmistunut täältä yliopistosta ja HSEstä ja silti en tunne yhtään velaa! Itse asiassa ennen tätä keskustelua en ollut edes kuullut koko termiä.
VastaaPoistaTuolla ylempänäkin jo keskusteltiin tästä, miten velat monesti leimautuvat jotenkin lapsivihamielisiksi. Mun ystäviin kuuluu paljon ihmisiä, jotka eivät vaan halua lapsia, eikä niistä kukaan lapsia vihaa, eivät vain halua hankkia omia. Monella vapaaehtoisesti lapsettomalla on joka tapauksessa ympärillään kummilapsia, sisarusten lapsia, kavereiden lapsia ja ehkä vielä työkin enemmän tai vähemmän lasten parissa.
PoistaMoni ei halua kertoa missään ääneen, ettei halua lapsia. Ennemmin sitä vaikka odottaa niitä suvun ja joskus kaverienkin tivaamisia lapsista, ennen kuin kertoo. Yhteiskunnassa on täysin hyväksyttävää puhua toisten silmät ja suut täyteen siitä miten monta lasta haluaa, mutta ei siitä, ettei halua yhtään.
Tietyllä tavalla on melko rankkaakin, kun tietää hyvin pienestä pitäen ettei halua lapsia. On ollut näihin päiviin asti melko yksin. Keskustelua tästä on viritelty käyntiin vasta viimeaikoina ja eihän Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry. ole ollut kovin pitkään olemassa. Ihminen ilmeisesti kaipaa vertaistukea mitä ihmeellisimpiin asioihin, jopa siihen ettei halua lapsia! :)
VastaaPoistaJa tuosta että velat leimautuvat lastenvihaajiksi. Se on ikävää. Itse olen kokenut sen että ystävät istuvat jäykkinä vieressä kun pieni lapsi Hesburgerissa kurottautuu minua kohti, tai kaupassa lapsi kysyy minulta jotain. Se että en halua lapsia, tekee minusta melko helposti lastenvihaajan ja ilmeisesti myös hirviön. :( Lapset ovat ihmisiä, ihan niin kun aikuisetkin. Toisten kanssa tulee juttuun ja toisten kanssa ei. Ei kai se sen monimutkaisempaa ole, tai ei tarvitsisi olla.
Ja mitä blogien lukemiseen tulee, nautin AINA hyvin kirjoitetusta tekstistä, älykkäistä oivalluksista ja pienistä elämän oivalluksista!:) Ihminen on kai luonnostaa kiinnostunut toisista ihmisistä, ja sisäpiirin tietoa ei voi koskaan olla liikaa! ;)
Mielenkiintoinen kommenttiketju, pakko kantaa myös oma korteni kekoon:
VastaaPoistaMeilläkään ei ole lapsia - ei vaan ole tullut toistaiseksi hankittua, enkä tiedä hankitaanko. Mutta on surullista että samalla yhteys moneen perheelliseen kaveriin on lähes kokonaan katkennut. Usein "syyllistetään" lapsetonta osapuolta - että kun joku tulee raskaaksi, niin häntä ei enää kutsuta juhliin tai muihin tapahtumiin. Mutta itse olen kokenut enemmän tuota Katjan mainitsemaa ajatusta: että me emme haluaisi enää kyläillä lapsiperheissä. Samoja ystäviä he kuitenkin ovat, ja olisi mukavaa olla mukana heidän elämänsä suurissa tapahtumissa, esim. lasten ristiäisissä tai synttäreillä. Jos siis joku kutsuisi. Meillepäin vieraita puolestani kutsuessa olen törmännyt aikataulutusongelmiin (päiväuniaika, lasten harrastukset) tai siihen, että meille on hankalaa tulla kun kaikki pikkutavarat ei ole nosteltu riittävän korkealle.
Fanitan itse monia päiväkoti- ja kouluikäisiä lapsia ja olisi mahtavaa saada olla mukana ystävien lasten elämässä edes pienessä roolissa, vaikka ei omia lapsia olekaan. Saisi esim. olla mukana uuden oppimisen riemussa ja nähdä tulevan sukupolven kasvavan. Meille se ei tällä hetkellä tunnu olevan mahdollista, toivottavasti vielä jossain vaiheessa olisi.
Luettuani kommentit jäin miettimään lapsettomien suhdetta ystäviin, joilla on lapsia. En ole kokenut, että ystäväni pitäisivät epäkohteliaana tms. pyytää minut kylään koska "en pitäisi lapsista". Sen sijaan olen kyllä kokenut, että tulee yhä vain vähemmän tarvetta pitää yhteyksiä yllä. Tietenkin vanhemmaksi tulo muuttaa elämää suuresti, mutta ystäväni ei ole lapsen saatuaan puhunut kanssani mistään muusta kuin lapsestaan. Meillä on edelleen samat vanhaat yhteiset kiinnostuksen kohteet, hän ei ole lopettanut harrastuksiaan tultuaan äidiksi, eikä muukaan ulkoisesti ole muuttunut. Hän ei vain ilmeisesti halua jakaa kanssani enää muuta, kuin mitä lapsi on sattunut tekemään tai oppimaan sitten viime näkemän.
VastaaPoistaJotenkin ystäväni tuntuu sotkeneen itsensä ja lapsensa roolit. Onhan se lapsikin mukava ihminen, mutta se lapsi ei ole mun ystävä. Sen lapsen äiti on mun ystävä. Sen takia minua kiinnostaisi paljon enemmän kuulla mistä se äiti on viime aikoina kiinnostunut, kuin mistä sen lapsi on viime aikoina kiinnostunut. Kuitenkaan en lapsettomana voi sitä ääneen sanoa, koska pelkään nimenomaan leimautuvani "lastenvihaajaksi" :(
Ihan sama kokemus täällä kuin vika Anonyymilla. Paras ystäväni on muuttunut lapsen saatuaan (jota ei edes halunnut, 'hormonit kuulemma auttavat kiintymyssuhteen synnyssä') itsekeskeiseksi, kapea-alaiseksi, raivostuttavaksi lapsen kuola-, ruoka-, kakka- ja pissa-ajoista jatkuvasti jankuttavaksi aivottomaksi zombiksi, joka vannoi ennen raskautta olevansa kiinnostunut vauvan syntymän jälkeen jostakin muustakin ja olevansa enemmän kuin iloinen aivollisesta seurasta.
VastaaPoistaOlenko julma? Kerron vain mitä ystävyydellemme on tapahtunut. Ei varmaan tarvitse mainita että alkoholisoituneen uskonnollisen isän kasvattina ystäväni on kärrännt pienokaisen ensimmäisenä kirkon päiväkerhoon, vaikka vihaa Jeesusta. Se nyt vaan on asia jonka kaikki muutkin tekevät. Ei kai sitä nyt yksin halua jäädä. Omat tarinani minua kiinnostavista asioista saavat aikaan suuren haukotuksen. Avoimesti ja häpeilemättä.
Olen siis alennettu tästä suuremmoisesta pyhästä tapahtumasta ja sikiämisestä lukien sinappiautomaattejakin alempaan ihmiskastiin nyt, kun minulla ei ole lapsia enkä niitä vielä aio hankkiakaan, ystäväni muutoksesta säikähtäneenä tuskin koskaan. Silti minun pitäisi mukisematta niellä puklaus- ja vaipanvaihtotarinat, kuunnella älyttömimmät kiellot sitä mitä vauvalle saa ja ei saa tehdä 2010- luvun suomalaisen jumalan eli neuvolan mukaan ( gimme a break- itse olen sitterissä KOKO vauva-ajan istuneena pikemminkin yliaktiivinen suorittaja ja menestyjä kuin mitä minua ja ystävääni puolet vähemmän koulutettu neuvolantäti tärkeänä ystäväni suulla saarnaa
(Jatkoa edellisestä). Tottakai olen vihainen. Pettynyt on ehkä oikea sana. Yritän totutella uuteen elämääni kastittomana ihmisenä. Arvottomana. Liioittelenko? Ehkä. Mutta hyvä, jos se saa yhdenkin infantiilin tasolle vauva-aikana itse alentuvan fiksun ja filmaattisen äidin miettimään käytöstään läheisiään kohtaan edes sekunnin ennen seuraavaa imetystä.
VastaaPoistaItselle on ollut jotakuinkin teiniajoista selvää, että en lapsia halua ja onneksi rinnalle löytyi myös mies, jolle lapsettomuus on luonnollinen valinta. En tiedä johtuuko tuo luonteestani vai mistä, mutta itse en ole koskaan kokenut painostusta lapsien hankintaan mistään suunnasta. Edes äitini tai mummoni ei ole kysellyt lastenlasten perään. Asiasta ei tosiaan olla edes sen enempiä keskusteltu. Se vaan on näin.
VastaaPoistaYstäväpiirini on myös koostunut suurimaksi osaksi lapsettomista ihmisistä, joten heillekään asiaa ei ole tarvinut selitellä. Toisaalta en kyllä ole kokenut lapsellisten kavereidenkaan puolelta mitään syrjintää (tai ihmettelyä valintaani kohtaan), yhtälailla heitä näen, niin lapsilla kuin ilmankin. Ja mielelläni myös peuhaan heidän jälkikasvunsa kanssa. Mutta mielelläni näen heitä myös ilman muksuja, kumpikin käy.
Mielestäni lapset ovat siis vallan mukavia otuksia, kunhan vaan eivät ole minun vastuullani (tällä siis tarkoitan kokonaisvaltaista vastuuta, toki jos hoitotätinä olen, niin kyllä sen hetken vastuuni kannan). Mutta toisaalta saatan olla myös niitä ihmisiä, jotka nyrpistelevät nenäänsä ravintolassa juokseville lapsille, ja heidän huonosti kasvatetuille vanhemmilleen. Lapset saavat näkyä ja kuulua, mutta mikäli heitä ei julkisilla paikoilla edes yritetä pitää missään kontrollissa ja keksiä jotain viihdykettä, joka saa heidät paikallaan pysymään, niin en koe myöskään omaksi vastuukseni katsella jalkoihini, että milloin kävelen jonkun konttaavan yli tai milloin minuun törmäävä kaksivuotias aiheuttaa sen, että tarjottimeni lentää kädestäni lattialle (ja pahimmassa tapauksessa sen kontrolloimattomana juoksevan ipanan niskaan). Kaikki kunnia niille vanhemmille, jotka oikeasti ottavat huomioon sen, että lapsi ei jaksa kauaa istua paikallaan ilman mitään aktiviteetteja. Ja kaikki paheksuntani niitä vanhempia kohtaan, joiden mielestä on ihan ok, että julkisissa paikoissa lapsi saa tulla ja mennä mielensä mukaan, välittämättä niistä vaaratilanteista mitä se aiheuttaa lapselle tai muille kanssa olijoille.
Lapsen hankinnan ja lapsettomuuden pitäisi molempien olla mielestäni ihmisten omia valintoja, joita ei tarvitse perustella kenellekään. Tässä suht lapsettomassa ystäväpiirissäni tuntuu välillä, että lapsen hankkineiden tarvitsee perustella oma valintansa, mikä sekään ei mielestäni ole oikein. Kukkikoon jokainen tavallaan ja tahollaan!