Aikuisen hinta

Kepulaisen Äiti heitti haasteella. Pistin mammojen pystyttämään Nälkäpäivän virtuaalilippaaseen parikymppiä - 17 eurolla kun saa jo kokonaisen äitiyspakkauksen. Haaste piti pistää eteenpäin 3-5 bloggaajalle, mutta ajattelin tuplata ja haastaa mukaan kaikki lukijani, joilla on blogi. Teitä on siellä ruudun takana aika pirusti. Eikä hätää jos hoitorahatilisi on nollilla. Haasta mukaan joku, jolla oli just palkkapäivä.

Kompensoin länsimaisen hyväosaisuuteni aiheuttamaa nolotusta yleensä aina rahalla. Olen Unicefin, Amnestyn ja Greenpeacen aktiivilahjoittajalistalla, kaivan kuvetta säännöllisin väliajoin myös Itämerelle. Kirjani tuotosta 10% menee MLL:n vanhempainpuhelimeen.

Näiden perhetragedioiden keskellä olen kuitenkin avuton. Voinko tehdä jotain konkreettista, joka auttaa heti? Jotain muuta kuin sitä kodin tarjoamista? Sitä en uskalla, enkä osaa. Toisen lapsi, vieläpä kertaalleen petetty, on liian suuri vastuu. Minä osaan vain lahjoittaa rahaa. Ja kirjoittaa. Siksi lisään tähän perään vielä yhden kappaleen.

Vietin koululaisena paljon aikaa mummolassa. Mummo ja pappa asuivat itserakentamassaan idyllisessä rintamamiestalossa, jossa oli kostealta mullalta tuoksuva perunakellari, punainen leikkimökki ja mansikkamaa, jota rakastivat niin rastaat kuin lapsetkin. Mummo oli leipuri. Hän leipoi perjantaisin valtavan pellillisen omenapiirakkaa, johon tuli kilo voita ja toinen kilo omia omenoita. Ihan kivenheiton päässä sijaitsi toisenlainen todellisuus, SOS-lapsikylä.

Veljelleni ja minulle oli kerrottu hyvin ylimalkaisesti, että lapsikyläläiset eivät asuneet vanhempiensa kanssa. En ihmetellyt enkä kyseenalaistanut tätä järjestelyä millään tavalla. Tutustuin yhteen lapsikylän - Sostarin - tyttöön, sillä meillä oli sama koulumatka. Pyysin vieraaksi leikkimökkiin, piiloutumaan perunakellariin ja maistamaan omenapiirakkaa. Muistan edelleen hänen nimensä.

Hiljainen rillipäinen tyttö varmasti arvosti, etten kysellyt mitään: käyttäytymällä normaalisti saatoin tehdä hänelle palveluksen. Samaan konkretiaan on nykyään vaikea päästä. Pistänkin siis vielä toisen parikymppisen menemään SOS-lapsikylälle. Se on aika vähän aikuisesta, joka uskaltaa ja osaa.