Aihe oli perheessämme ajankohtainen pari vuotta sitten. Mutsini kuoli kesäkuussa 2010 aivoverenvuotoon, samalla Skidi menetti rakkaan Isoäidin. Kuolemaa edelsi kolmen viikon sairaalajakso, jolloin ramppasin itse duunipaikan ja sairaalan väliä, ja kävin kotona lähinnä kääntymässä. Sitten eräänä aamuna puhelimessa oli viesti. Käänne tuli yllätyksenä, sillä luulimme pahimman olevan jo ohi.
Kuoleman jälkeisessä sekamelskassa en tullut ajatelleeksi, että lapsellakin olisi tarve puhua asiasta. Lapsen suru voi puskea ulos eri tavoin, meillä se näkyi uutena uhmaikänä. Onneksi ipana osasi itse sanoa erään kiukkukohtauksen jälkeen, että hänellä on ikävä Isoäitiä. Me aikuiset olimme kuiskailleet kuoleman häneltä piiloon, epäonnistuen. Ei siivouskomeroon mahdu lentokonetta.
Oli pakko ottaa pöytään kolmas tuoli. Onneksi Skidi puhui kolmevuotiaana sen verran sujuvasti, että saatoin vain olla haastateltavana. Konkretiaa asiaan toi hengetön kärpänen, niitä onneksi löytyi kesällä ikkunalaudalta. Ei surissut. Ei kiipeillyt ikkunassa. Oli vain, selällään, jalat kippurassa.
Ei, Isoäidillä ei ole jalat kippurassa.
Isoäidistä on jäljellä iho ja luut, mutta ei puhetta.
Kuoleminen on eri asia kuin nukkuminen. Isoäiti ei voi herätä.
Ei, kukaan muu ei ole kuollut tai kuolemassa.
Kyllä, lääkärit osaavat korjata ihmisiä ja sairaalasta voi päästä myös kotiin.
Oli käytännön kysymyksiä, absurdeja kysymyksiä ja filosofisia kysymyksiä. Moneen kysymykseen jouduin vastaamaan, etten tiedä - kukaan ihminen ei tiedä, ei edes Vaari. Näin vain elämä toimii. Tietämättömyyteni tai kaikenkattavan selityksen puute ei tuntunut olevan ongelma. Puhumattomuuteni oli.
Kouluikään on nyt pari vuotta. Oletan, että uskontojen tarjoamista selityksistäkin on keskusteltava heti ensimmäisen elämänkatsomustietotunnin jälkeen. Pitäisi varmaan varoittaa opettajaa jo etukäteen ja pyytää samalla joku vanhempien apupaketti. Siihen asti keskitymme puhumaan Isoäidistä elävien kirjoissa. Miksi hänellä oli aina niin pölyistä, miksi Isoäidin koira puhkoi ilmapalloja ja mitä keksejä hän tarjosi, kun siellä meni käymään.
Ps. En itse etsinyt aiheesta lastenkirjallisuutta, mutta täältä löytyy listaa. Jos joku näistä on pakanalle erityisen hyvä, vinkatkaa.
Menee toisteluksi, mutta kiitos tästäkin neuvosta. Mun isä on ollut kuolleena jo pitkään ja napero kysyi yks päivä, että miksi hänellä on vain yksi ukki, mutta kaksi mummia. Hätäpäissäni sanoin, että äidin isä on kuollut ja on taivaassa (ei kuuluta kirkkoon eikä uskota tuohon jorinaan itse). Meni ihan täydestä, mutta ilmeisesti asia jäi mieleen, kun pari päivää sitten kysyi uudelleen, että mitä se tekee siellä taivaassa. Selostin sitten ruumista ja sielua ja että äidin isi elää aina äidin sydämmessä. Joo, ei ehkä mennyt ihan putkeen nämäkään selostukset, mutta poika vaikutti tyytyväiseltä. Asian pohtiminen jatkunee taas kun sitä vähiten odottaa. Aiemmin oikein pelkäsin, että koska tästä asiasta pitää alkaa puhumaan, ehkä johtuen omasta kuolemanpelostani. Mutta puhuminen kummasti helpottaa kyllä omaakin pelkoa, niin se vaan on. Ja mites niille maton alle lakaistuille asioille yleensä on tapana käydä...
VastaaPoistaNo sen tosiaan tästä opin, että lapset ovat hakoja poimimaan keskusteluista palasia ja vetävät niistä sitten johtopäätöksiä. Onneksi Skidi on fiksumpi kuin vanhempansa eikä anna asioiden mennä ohi ilman selityksiä. :)
PoistaSuuri kiitos tästä postauksesta! <3 Rupesi ihan itkettämään...
VastaaPoistat. Se asiaa tiedustellut
Hyvä jos onnistuin vastaamaan! :)
PoistaNiinpä niin.. ei kuolema ole tabu/pelottava asia, elleivät aikuiset siitä sellaista tee. Moni lapsi joutuu kohtaamaan kuoleman - tavalla tai toisella. Jopa osa lapsista kuolee.
VastaaPoistaKun lapsi on vakavasti (syöpä)sairas, lapsen kaveripiiristä kohtuuttoman iso osa menehtyy ja lapsi joutuu kohtaamaan todella vaikeita asioita. Siksi tuntuukin nurinkuriselta, että terveiden lasten vanhemmat kipuilevat niinkin luonnollisen asian kanssa ja salaavat asioita lapseltaan. Lapset kyllä ymmärtävät ja kestävät yllättävän paljon. Aikuiset ne näistä asioista vaikeita tekevät.
Aikuisen ei kannata siirtää omia pelkoja, ennakkoluuloja ja tabuja tmv lapseen, olipa kyseessä mikä tahansa asia - se on ainoa tapa muuttaa asoita - oikeasti.
Niin, noin helppoahan se ei nimenomaan ole. Tabuista tulee tabuja siksi, että niiden siirtämiseen osallistuu koko yhteiskunta, eivät vain vanhemmat. Kyllä kuoleva ihminen voi olla niin aikuisen kuin lapsenkin mielestä pelottava näky, halvaantuneena, sekavana tai kivuissaan. Lisäksi kun ollaan tekemisissä pelkojen kanssa, ei meno ole kovin analyyttistä (mitkä pelot ovat aiheellisia, miksi tietyt ennakkoluulot ovat syntyneet).
PoistaJa siis nimenomaan on juuri noin helppoa. Pakosta kun elämä on ajanut tilanteeseen, jossa lähipiiri koostuu vakavasti sairaista lapsista, ei oikein jaksa ymmärtää miten outoja asioita nämä kuitenkin luonnolliset (vaikkakin ikävät eivätkä toivottavat) asiat toisille ovat. Varmankin tämä pakkotilanne on laittanut kohtaamaan omat pelot ja samalla suhtautuminen poikkeaa normista. Tavallan onneksi. Turha kuitenkaan syyttää itseä suurempia voimia (yhteiskuntaa tmv) siitä, jos ei ole omia pelkojaan kypsä kohtaamaan..
PoistaTavallaan karua sanomaa, mutta ehkä sisältää jonkin sortin "totuudensiemenenkin" - jos sen on valmis kohtaamaan. Ja joka tapauksessa aina parempi, mitä harvemmat tähän itselle sattuneeseen pakkorakoon joutuvat (syöpäsairas lapsi perheessä..)
Samaa mieltä siitä, että omia (turhia) pelkoja ei saisi suotta siirtää lapsille. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa muu kuin väkivaltainen kuolema on niin siististi siivottu pois näkyvistä, että ei kai se ole ihme, että asia on suurimmalle osalle etäinen ja siksi siitä voi olla vaikea puhuakin? Tai se ei ylipäänsä vaan tule puheeksi.
PoistaVäkivaltaisella viittaan siihen, että lehtien lööpit harva se päivä kirkuu toinen toistaan karumpia kohtaloita. Yritä siinä sitten kertoa, että kuolema on ihan luonnollista ja esim. pitkään kärsineen ihmisen kohdalla voi olla jopa odotettu tapahtuma.
Aika harva meistä nyt on varmaan tosipaikan tullen valmis hyvin kypsästi ja analyyttisesti suhtautumaan omaan tai läheisen kuolemaan. Hienoa, jos siihen pystyy. Itse en vielä tiedä.
t. toinen keskivertomamma
Tuolle ylemmälle anonyymille, että tietysti yksi vakavasti sairastunut lapsi tai aikuinen tuntuu oudolle sekä niistä aikuisista että lapsista, joiden lähipiiri EI koostu vakavasti sairaista lapsista (tai aikuisista). Aikuisenkin voi olla vaikea naamioida lapselle luonnolliseksi asiaa, joka järkyttää aikuista itseäänkin ennen kuin sen kanssa oppii elämään. Ja äkillisiin sairaskohtauksiin - kuten aivoverenvuotoon - kuolemiset ovat yllättäviä tilanteita, joiden kanssa ei opi elämään ennen kuin pahin jo tapahtuu. Ja sitten onkin taas edessä uusi järkytys ja uusi tilanne, johon ei voi ikinä varautua tarpeeksi hyvin.
PoistaIsäni kuoli 7 vuotta sitten hitaasti syöpään, mutta ei se minua valmentanut mitenkään kohtaamaan tätä uutta surua. Enkä usko, että kuoleman kohtaaminen minulle koskaan helpoksi muuttuu, vaikka harjoiteltu on ja luonnolliseksi asian tiedostan. Pidätän siis oikeuden järkyttyä läheiseni kuolemasta jatkossakin.
PoistaVoi olla, että ymmärrän myös väärin nyt jotain, mutta en oikein tajua että, mitä pelkoja tässä nyt lapselle siirrettiin? En näe, miten lapsia voisi kasvattaa missään tunne-, arvo- ja asennetyhjiössä, jossa olisi vain objektiivista tietoa ja neutraaleja käyttäytymismalleja tarjolla. Lapsiin siirtyy sekä hyvää että pahaa, koska kaikki me olemme paitsi perheemme myös aikamme tuotoksia.
Itse tarkoitin tuolla naamioimisella sitä, että ymmärrän tarpeen suojella lasta suurelta surulta, jonka itse läpikäy. Olin itse kymmenvuotias, kun äidin isä kuoli, ja äitini reaktion näkeminen oli pelottavinta, mitä mulle oli ikinä käynyt. Tietysti on terveempää, että surua ei siivota maton alle. Mutta kuten sanoin, en yhtään ihmettele jos joku niin haluaa tehdä. Moni siivoaa surun itseltäänkin näkymättömiin, jolloin kolmivuotiaan suoriin kysymyksiin vastaaminen ei taida olla vaihtoehto.
PoistaAlkuperäinen anonyymi jatkaa..
Poistatarkoitus ei ollutkaan "kieltää" surua - vaan sanoa, että on luonnollista järkyttyä esim. läheisen kuolemasta. Kuolema itsessään on luonnollinen asia, ja siitä seuraava suru ja järkytys myöskin. Niitä ei siis pidä peitellä lapseltakaan. Ei siis pidä pelätä lapsen kysymyksiä, samaa käsittääkseni myös "Kris" sanoo. Vaikkakin lapsen suojeleminenkin on toki ymmärrettävää, mutta sillä saattaa olla myös pitkälliset seurauksensa. Tietysti äidin/isän näkeminen rikki ja haavoittuvimmillaan on lapselle vaikeaa - toisaalta saattaa olla lapselle hyväksikin huomata, että välillä on vaikeaa ja siitä aikanaan noustaan. Siitä olen samaa mieltä kuin Mama, etteivät nämä ihan yksinkestaisia asioita ole. Aikuisilla vaan on taipumus miettiä, pohtia ja analysoida niistä vieläkin vaikeampia.. ;)
Ehkä ilmaisin itseäni epäselvästi. Enhän minä nyt sen takia ollut puhumatta lapsen kanssa asiasta että kuolemaa jotenkin pelkäisin vaan siksi että omassa surussa oli ihan riittävästi käsittelemistä, ei siis tullut mieleenkään että lapsikin haluaa puhua asiasta, vaikka ei niin sano. Lisäksi olen tyyppi, joka mieluiten suree yksin. En siis missään tapauksessa allekirjoita noita helppouskommentteja. Ei ollut helppoa enkä usko että on tarkoituskaan.
PoistaJa täällä toinen, jonka kaveripiiri on koko elämän koostunut syöpää sairastaneiden lasten perheistä (ja niistä lapsista). Mä luulen, että ainakin mun kohdalla on tapahtunut jonkun verran kovettumista, jonka monet tulkitsevat niin, ettei välitä toisten kivusta. Ja sitten sitä alkaa helposti ajatella, että kyllä noi vanhemmat nyt vois vaan reippasti puhua lapsilleen vaikeista asioista sen kerran kun sellaisia kohtaa, kun itse joudun niitä käsittelemään ihan jatkuvasti.
PoistaNo, toi ei ollut mun tärkein pointti, vaan se, että musta on hassua miten ihmiset usein olettaa, että pieni lapsi ei ollenkaan käsittäisi kuolemaa - mulle esim. rippikoulussa muistaakseni selitettiin, miten vasta tyyliin 12-vuotias alkaa tajuta kuoleman tms. Kyllähän se lapsi tajuaa, kuten Katjakin oli huomannut, ja pystyy sitä aika pienenäkin käsittelemään omalla tavalla, jos vanhemmat auttaa.
Tärkeintä siis kai on käsitellä sitä asiaa edes jollain tavalla, oli se mikä tahansa. Eikä kannata liikaa pelätä, että jos kerran selittää huonosti, lapsi traumasitoituu loppuelämäksi, sillä varmasti puhumattomuus traumatisoi enemmän. Mä ajattelin lapsena, että kuollut kaveri oli taivaassa, se tuli kai siitä kun peppi Pitkätossu ajattelee äitinsä katselevan pilven reunalta. Vanhemmat on ateisteja, joten jumalasta ei puhuttu. Toi taivas-ajatuskin oli sen verran abstrakti, etten oikeasti sitä kaveria pilvistä bongaillut. Että ei sitäkään nyt ehkä ihan kamalasti tarvitse pelätä, jos joskus lipsauttaa jonkun taivasselityksen, vaikkei sellaiseen uskoisikaan.
Yksittäisenä vinkkinä, on tärkeä käyttää sitä oikeaa sanaa - kuollut, kuolema. Kaikki kiertoilmaisut voi hämmentää lasta: "ikiuni" -> enkö uskalla nukkua jos en herääkään, "ajasta iäisyyteen" tuskin sanoo mitään, jne. Ja pientenkin lasten pitää päästä hautajaisiin.
VastaaPoistaKiitos näistä ajatuksista, vaikka itse olen uskonnollinen, moni asia pätee täälläkin.
Joo, asioista puhuttin niiden oikeilla nimillä, jotta ei jäisi enää mitään epäselvää, mikä aiheuttaa uuden uhmaiän viikon päästä...
PoistaKiitos kauniista kirjoituksesta. Kuolema kuuluu elämään, ja kuten synnytys, ekan kerran omalle kohdalle sattuessaan se vähintäänkin hämmentää.
VastaaPoistaOlin vieressä, kun oma isäni kuoli. Elämän hiipuminen ihmisestä, miten hengitys hidastuu ja iho viilenee pikku hiljaa, sellaisen todistaminen on varmasti harvinaista nykyään. Sen kokemuksen muisteleminen saa minut edelleen huomaamaan, mikä elämässä on tärkeää: löytämään tyyneyden kaaoksen keskellä, sulkemaan ulos katkeruuden ja keskittymään maailman pienten ilojen ihmettelyyn.
Tässä eräänä päivänä olin aloittamassa kertomaan puolitoistavuotiaalle lapselleni isästäni, mutta en sitten oikein osannutkaan puhua kuolemasta. Niin kuin isä ei ollut valmistellut kuolemaansa (kaikki ne päätökset ja asioiden hoidot!), en minäkään ollut valmistautunut, miten siitä lapselle kertoisin. Sitten tuli tämä kirjoitus.
Leijonakuningas-elokuvassa isäleijona kertoo, että taivaan tähdet ovat esi-isiä, jotka tarvittaessa neuvovat ja ohjaavat lapsiaan ja lapsenlapsiaan elämän teillä. Siinä on jotain kaunista ja lohduttavaa, ja tottakin - moni varmasti kantaa sydämessään mukanaan menneitä rakkaitaan ja ajatuksissaan kysyvät heiltä neuvoja. En kuulu kirkkoon, en usko jumaliin, mutta uskon henkeen ja uskon rakkauteen.
"Pappa on kuollut, hänen vartalonsa on haudassa. Pappa ei enää puhu, mutta hän kuulee jos tarvitset häntä. Papan henki on meidän sydämissä."
Niina
Oli varmasti pysäyttävä kokemus. En nähnyt kumpaakaan vanhempaani kuolleena, vaikka olisin halunnut.
PoistaMulle on jäänyt elävästi mieleen oman mummoni kuolema silloin joskus 90-luvun alkupuolella. Hän ehti ennen kuolemaansa mulle sanomaan, että kun yöllä katsoo tähtitaivaalle ja löytää sen kaikkein kirkkaimman tähden niin sen tuike on hänen vilkutuksensa. Ja kummallista kyllä niin aina kirkkainta tähteä katsoessani muistan mummoni. Mitään uskonnollista ei mummossani ollut eikä ole kyllä minussakaan, mutta kivaa kun on jotain konkreettista mikä hänestä muistuttaa.
VastaaPoistaViisas mummo.
PoistaMiten osuva aihe ja juuri tälle päivälle. Tänään olisi oman isäni syntymäpäivä ja kävin tyttäreni kanssa viemässä haudalle kukan.
VastaaPoistaTyttäreni oli 1½v isäni kuollessa, ja tyttö aina välillä yllättää muistamalla papasta asioita. Miksi pappa katsoi televisiota äänet kovalla? Pappa nukkui aina sohvalla mummun luona jne. Isäni kuolema oli ja on "normaali" asia, se vain tapahtui. Tyttö tietää, että pappa on hautausmaalla, se näytti nukkuvan vaikka olikin kuollut. Ja kyllä, tyttäreni näki ruumiin ollessaan puolitoista-vuotias.
Anoppini kuollessa tyttö oli 3v. Siitä alkoi uskomaton kysymysrumba. Miksi mummo kuoli? Miksi lääkärit eivät parantaneet mummoa? Kuoleeko kaikki? Miksi? Minä en halua kuolla!! Minä en halua kasvaa isoksi enkä tulla vanhaksi ja sairaaksi ja kuolla! Ja taas ja taas kerrattiin samoja asioita
Molemmissa tapauksissa tyttö oli mukana hautajaisissa, ja homman tarkoitus kerrattiin useaan kertaan; arkun laskut, mullan heittämiset, papin puheet. En usko että tytöllä on traumoja kuolemasta, ja toivon että se olisi hänelle jo tässä vaiheessa normaali, elämään kuuluva asia. Ainakin sitä paljon vatvottu viimeisen kolmen vuoden aikana...
Tuttuja kysymyksiä. Kuolemakysymyksiä tulee meillä edelleen aina silloin tällöin, jos nähdään vanhoja ihmisiä tai lippu puolitangossa. Melkein viisivuotiaan kanssa on jo onneksi helpompi käydä asioita läpi kun asioita voi käsitellä jo vähän abstraktimmin.
PoistaMinä olen ollut läsnä isäni ja setäni kuolinhetkellä ja meidän karjalaisessa suvussamme on tapana käydä hyvästelemässä vainaja arkku auki. Äidin kuolinvuoteen äärelle en ehtinyt, mutta kävin vielä silittämässä hänenkin otsaansa sitten hautajaispäivänä. Minulle tämä perinne on hyvin tärkeä.
VastaaPoistaMeillä isäni (ukin) kuollessa 14 vuotta sitten oli siskollani pieniä lapsia, joista nuorin oli silloin kolmen vanha. Hänkin tuli hyvästelemään ukin arkkuunsa ja kun sitten lapioimme itse haudan umpeen, hän oli halunnut ottaa oman muovilapionsa mukaan ja oli mukana siinäkin. Olen kysynyt, onko näille siskon lapsille jäänyt ruumiin näkemisestä yms. traumoja, mutta sanovat, että ei vaan tuntui hyvältä, että olivat mukana. Olivat silloin mukana myös esimerkiksi ukin arkkua valitsemassa.
Itse olen suhtautunut kuolemaan aina osana elämää, koska iäkkäiden vanhempien takia hautajaisia on ollut pitkin elämää tasaiseen tahtiin. Lisäksi perheeni menetti vammaisen veljeni minun ollessa vuoden vanha ja samana vuonna kuoli myös äidinäiti. Olen nyt kuluneena vuonna miettinyt, miten rankka vuosi se on äidilleni ollut.
Olen myös kuolemaa lapsena pelännyt, koska kun olin pieni, sekä isän että äidin kuolema liippasi läheltä ja tajusin, että he saattavat kuolla milloin vain. Kuitenkin luotin siihen, että meidän perhe kantaa ja ympärilläni on aina rakkaita ihmisiä enkä jää yksin.
Toivon, että oma lapseni oppii ymmärtämään elämää ja kuolemaa jokseenkin samalla tavalla ja toivon todella että hänellä on yhtä turvallinen olo tuosta muidenkin läheisten ihmisten olemassaolosta kuin minulla oli. Minunkin sillä hetkellä reilun vuoden vanha poikani oli mukana kappelin sivuhuoneessa, jossa hyvästelimme minun äitini arkku auki.
Olen onnellinen, että äitini ehti poikaani pitää sylissä ja meillä on heistä yhteisiä valokuvia ja tarinoita kerrottavaksi sitten joskus kun poika kysyy, kuka on mummo hänen kanssaan noissa kuvissa ja missä mummo on nyt.
Tänä aamuna minulle viimeksi tuli pieni haikea itku kun ajattelin äitiäni (joka kuoli ennen viime joulua) ja sitä että tänä kesänä en enää menekään hänen luokseen. Välillä mietin, onkohan kamalan traumatisoivaa lapselleni, että äiti aina yhtäkkiä itkeä tirauttaa ilman mitään näkyvää syytä, mutta luotan siihen, että hän oppii ymmärtämään elämää. Sanon hänelle aina, että äidille tuli pieni surun hetki mutta se menee ohi.
Olen miettinyt ihan samaa! Suurin piirtein noilla sanoilla olen itsekin satunnaisia itkuja selittänyt: tuli ikävä Isoäitiä, tämä menee kohta ohi. Ja jotenkin ipana osaa antaa minulle sen hetken rauhaa.
PoistaMeillä kuoli kummankin,mieheni ja mun äidit sekä miehen mumma 2 vuoden sisällä joten järkytyksiä oli niin paljon(etenkin kun näimme mieheni kanssa kummankin äidit kuolleena), että kaikki oma energia meni pystyssä pysymiseen ja ruuanlaittoon.Sen muistan että nuorimmainen lapsista kysyi että missä mummat nyt ovat niin vastasin että he kuolivat ja vilkuttavat meille nyt tähtinä taivaalla,se oli helpoin vastaus sillä hetkellä ja huomasin että se riitti lapsillekin.Nykyisin käsittelemme asiaa vain muistelemalla minkälainen mumma kukin oli ja mitä kivoja muistoja heistä jäi tytöille.En todellakaan kerro satuja enkeleistä jotka muka suojelevat kilttejä ihmisiä pahalta koska ittelläni oli TODELLA vaikeaa käsittää miks juuri meille tapahtui näin paljon vaikka olemme (ja äitimme olivat) "nuhteettomia,ystävällisiä ja lainkuuliaisia".Elämä opettaa joskus raa'alla kädellä,niistä on vain pakko selvitä ja toivoa että lapsetkin selviävät,parhaiten oman isän ja äidin turvallisessa kainalossa.
VastaaPoistaNo näinhän se on. Hirveän vaikeaa vain tarjota sitä turvaa alkuun. Onneksi oli Koti-insinööri joka piti jollain tavalla veneen pinnalla. Tsemppiä teillekin!
PoistaKiitos!Meilläkin mies pisti mut liikkeelle,ja sit kun sen äiti ja mumma kuoli niin oli mun vuoro pitää huolta..Luulen että lapset vaistosivat kuitenki sen yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunne tuli pelkästään yhdessä ololla.Yksi tapa meillä tulikin: jokaisen mumman lähdön jälkeisenä yönä teimme olkkarin lattialle patjoista ison pedin johon mahduimme koko perhe nukkumaan,sai samalla katsoa tv:tä kun se uni ei millään tullut ja samalla rauhassa itkeä tirautella,eikä kenenkään tarvinnut olla yksin.Kyllä se niin on että paremmin selviää vaikeista ajoista kun ei yritäkään yksin räpiköidä,täytyy vain osata ottaa vastaan apu kun sitä tarjotaan
PoistaKiitos postauksestasi! Omat lapseni ovat nyt 4 ja 5½ vuotiaita. Meillä mun "isovanhemmat" kuolivat päivälleen puolen vuoden välein 2009. He eivät olleet itselleni eikä lapsilleni erityisen läheisiä, joten kuolema ns. ohitettiin sanomalla lapsille että he kuolivat ja heidät haudattiin. Thats it. Tytöt eivät edes osanneet tuolloin kysyä mitään kuolemaan liittyvää. Oma äitini kuoli oman käden kautta yllättäen elokuussa 2010 ja yritin piilotella kuoleman tuomaa tuskaa ja pahaa oloa. Yritin piilottaa sitä vihaa ja ahdistusta. Lapsilla on kuitenkin uskomaton äly ja varsinkin kuulo, he kuulevat asioita joita ei tarvitsisi. Ennen hautajaisia sovittiin papin kanssa äitini polttohautaamisesta ja esikoinen oli kuullut sen. Tytöt osallistuivat siunaustilaisuuteen muttei uurnanlaskuun. Vähän päälle vuotta myöhemmin tyttö rupesi käyttäytymään oudosti; Hän ikävöi mummuaan ja varsinkin silloin kun häntä komensi - se oli hänen keinonsa saada puhua kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta. "Miksi mummu kuoli ensin eikä Matti? Matti on vanhempi. Ihan epäreilua että mummu kuoli. Miksi sä äiti tapoit mummun? Sattuiko polttaminen? Voinko minäkin kuolla? Voiko lapset kuolla? Kuoletko sinäkin äiti joskus?" Lapsen kysymykset oli suoria ja niihin oli todella vaikea vastata rehellisesti. Olen lapsille kertonut, että mummulla oli aivokasvain mutten ole kertonut itsemurhasta. Sen aika ei ole vielä pitkään aikaan. Aivokasvainta sanoin pöpöksi päässä ja seuraavalla kerralla suihkussa tyttö pesi omasta päästään pöpöä pois =/ Todella huono sanavalinta. Meillä tytön käsittelyvaihe kesti puolisen vuotta ja turvauduimme perheneuvolaankin. Loppujen lopuksi tilanne laukesi siihen, kun katsoimme yhdessä Salattuja Elämiä jossa Aleksander-vauva haudattiin. Tyttö kysyi että voivatko vauvatkin kuolla niin vastasin, että voivat. Sarjassa arkku laskettiin maahan ja sen jälkeen meillä ei ole keskusteltu enää kuolemasta. Tyttö sai konkreettisen ja tyydyttävän vastauksensa. Nykyisin keskustelemme lähinnä äitini harrastuksista ja musiikkimausta :) Edessä on kuitenkin vielä se tuskaisempi vaihe, jossa joudun lapselleni selvittämään miksei mummu tahtonut enää elää..
VastaaPoistaTuo rehellisyyden taso minuakin on mietityttänyt - mitä kannattaa kertoa ja mitkä oman selittämisen rajat ovat. Jätin itse suosiolla pois mm. polttamisen, koska en olisi osannut selittää toimenpidettä millään järkevällä tavalla. Tsemppiä teillekin!
PoistaKiitos! Pakko vielä sanoa, että edellinen ja viime syksy oli kyllä todella raskaita aikoja. Lapset aloittivat melkein heti mummunsa kuoleman jälkeen päiväkodin, kun menin itse töihin, ja kerroin siellä avoimesti tapahtuneesta niin osasivat varautua ja varsinkin suhtautua. Oli kuulemma yhden hoitajankin koira kuollut ja niistä oli sitten käyty pitkää keskustelua. En olisi myöskään polttamista tahtonut mitenkään selittää, mutta oli tosiaan kuullut puhelinkeskustelun.
PoistaTuona päivänä, kun sain tiedon äidin kuolemasta, niin sain kertoa kuolemasta itse pikkuveljelleni 10v. Hän tiesi, että jotakin oli vialla, kun äitipuolensa tuli hakemaan tytöt heille hoitoon ja pyysin pikkuveljeä jäämään. Istuttiin sohvalle ja kerroin, että äiti kuoli. Poika lyhistyi syliini ja yhdessä itkettiin. Mielestäni oli oikein, että juuri minä kerroin suru-uutisen läsnäollessa, kuin hänen äitipuolensa tai isänsä puhelimen välityksellä. Kun poika kysyi mihin äiti kuoli niin vastasin, että sydän pysähtyi. Se oli ensimmäinen arvio, kun mitään itsemurhaan liittyvää ei paikalta tuolloin löytynyt. Ja poika hyväksyi sen vastauksen. Ihmeellisen hyvin pikkuveli on asiaan suhtautunut, vaikka totuuden olikin kuullut, mutta mistä tiedämme mitä murrosikä tuo tullessaan ja kuka on kysymyksiinsä vastaamassa?
Mun äiti selitti papan itsemurhan, niin että "papan sydän väsyi". Ja tottahan se onkin, sydän väsyi elämiseen. Lämpiä ajatuksia teille, jotka olette läheisen menettäneet. Ja kiitos tästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaErittäin hyvä selitys, jossa ei tarvitse valehdella.
PoistaKiitos tästä postauksesta ja kaikkien kommenteista. Hyvät ja vähemmän onnistuneet tavat selittää näitä vaikeita asioita lapselle rohkaisevat. Ja sitten kun niitä vaikeita kysymyksiä taas tulee silloin kun vähiten osaat odottaa, niin olen (muka) vähän paremmin valmistautunut... Tärkeintä on tietenkin pysähtyä kun lapsi kysyy ja etenkin jos hän suree ja sitä kautta pohtii näitä sairaus/kuolema/kuolemanjälkeinen elämä yms.juttuja.
VastaaPoistaJos ei pysähdy, menee tilaisuus usein ohi...
Lapsen sureminenhan on "surahtelua". Lapsi ei sure samalla tavalla "koko ajan" kuten aikuinen, vaan saattaa muistella ja itkeä ja sitten singahtaa vaikka ulos leikkimään muiden kanssa ja ulospäin ei ole jälkeäkään surusta.
Surahtelu oli äärimmäisen kuvaava sana!
PoistaIltaa, osallistun keskusteluun kun on asiasta hiljattain itselläkin kokemusta. Ikävä kyllä.
VastaaPoistaEsikoiseni 11v kun saimme tietää hänen isänsä sairastavan syöpää, jonka hän sitten onnistuikin selättämään. Elettiin jännittäviä aikoja, vaikka ei enää vuosiin samaa taloutta asuttu. Poika täytti 12 jolloin isänsä syöpä uusi, erittäin aggressiivisena. Poika kävi viettämässä aikaa isänsä kanssa ja näki, kuinka tämä elämän yksi tärkeimmistä henkilöistä alkoi hiljaa kuihtua ja voimat ehtyä. Ennen vierailua piti kerrata mitä apuvälineitä isässä on, mikä auttaa hengittämään ja miten hän saa ravintoa. Oli letkua ja putkea. Kuitenkin tuo ihminen sai vierailuihin aina voimaa suuren ikävän kautta.
Sitten viime lokakuussa se uutinen tuli, pojan isä nukkui pois. Itkin ja tärisin ja mietin, miten tämän lapseni maailman musertavan tiedon oikein välitän, koska se hetki tulisi hänen mieleensä syöpymään. Pyysin poikaani sohvalle viereeni, otin tiukkaan halaukseen, itkin ja kerroin isän nukkuneen yöllä pois, hän oli kuollut. Poika ei sanonut sanaakaan, tunsin miten se pieni olemus lysähti syliini ja näin kuinka kyynel vieri poskella.
Tunnin päästä hän vaihtoi puheenaihetta ja lähti kavereiden kanssa ulos. Hän vietti seuraavan viikon suurimmaksi osaksi kavereiden seurassa. Tuntui omituiselta, toisaalta ymmärsin, että kyseessä oli niin valtava asia, ettei hän nyt kyennyt sitä enempää käsittelemään.
Päivät kuluivat, asiasta puhuminen oli työlästä. Poika ei halunnut puhua asiasta lainkaan. Viikko ennen hautajaisia askarreltiin yhdessä adressi hautajaisiin, isänpäiväkortti. Pistin pojan leikkaamaan kuvia joissa hän oli isänsä kanssa, ja asettelemaan niitä kortin sisäaukeamalle, vuosien saatossa kerättyjä otoksia ja yksi joka oli otettu kolme viikkoa ennen isän kuolemaa. Poika teki työtä käskettyä ja kortti saatiin valmiiksi, siitä tuli koskettava.
Tuon askarteluhetken jälkeen istuttiin samalle pienelle sohvalle jalat vastakkain ja alettiin puhua, poika kyseli yksityiskohtia kuolemaan liittyen, Mikä se varsinainen kuolinsyy oli? Missä se tapahtui? oliko ketään sen luona? Juteltiin ja itkettiin molemmat.
Itse koin, että tuon täytyi olla yksi joka äidin painajaisista. Oman kivun jotenkin sietää, mutta kun lapsen sieluun sattuu niin siinä saa rääpiä kaikki voiman rippeet mitä on sisimpäänsä haalinut käyttöön!
Päivä ennen isänpäivää saatettiin puoli pojan maailmaa hautaan.
Ja taas itkettiin. Koitin lohduttaa parhaani mukaan, olla tukena ja vastata rehellisesti kysymyksiin sitä mukaa kun niitä tuli. Tärkeää oli myös, että poika näki minun itkevän, se oli suora vastaus siihen, että sureminen on ok, sitä ei tarvitse piilotella eikä tarvitse ns. näytellä kovaa mitä ei heilauta mikään.
Jos olisin omaa suruani peitellyt, ei poikakaan olisi pystynyt avoimesti suremaan menetystään, näin ainakin uskon. Ja hassua tässä lapsien kanssa elämisessä on se, että niin kovin kun yritetään niitä ihmistaimia suruilta suojella, ne tekee sitä samaa meille. Siinä sitten luetaan toisiamme ja koitetaan pysyä kartalla mistä tarttee keskustella syvemmin ja mikä menee mukavana muistelona.
Sittemmin minä menetin oman isäni mikä on ollut helpommin hyväksyttävissä oleva asia. Perheessä on surutyötä tehty, mutta ei niin intensiivisen yhteiselon jälkeen on pystytty naureskellen muistelemaan papan hössötyksiä. Lienee pieni päivityskeskustelu tilanteesta olisi paikallaan.
Hienosti hoidettu tuo äärimmäisen vaikea tilanne! Muistan itse kuinka teininä suljin kokonaan rakkaisen isovanhempieni kuolemat pois. Jos ei ajattele, ei ole. Ja sitten 20 vuoden päästä tuli itku, joka kesti viikon.
PoistaMenetimme läheisen, nuoren ihmisen, "blogiprinsessan" alkutalvesta. Sairaalaan en 5-vuotiasta vienyt tilanteesta johtuen, mutta avonaisen arkun luokse kyllä kävimme kukan laskemassa kummitädille. Vaikka olisin itse halunnut käydä kuolemaa lapsen kanssa puhumalla läpi, tyttäreni sulkeutui aiheesta tyystin. Pakottaa tietenkään en voinut. Ehdin olla jo hetken huolissani, mutta kuulin tarhasta että tyttöä sadutettaessa, oli kertonut sadun, joka oli pelkkää kuolemaa. Viimeaikoina kysymyksiä on alkanut tulemaan, kuten haudalle kukkia istuttaessani, meneekö kummitädin päälle multaa? Tai voiko juoda vettä?, kun kastelin istutukset.
VastaaPoistaAinakin tyttäreni on ollut vaikea käsittää, ettei siellä maan alla, minne näki arkun laskettavan ja jossa oli nähnyt kummitädin olevan, ole muuta kuin ruumis, että ajatukset, tunteet, ei ole siellä. Kuolema ei ole aiemmin koskettanut tytärtäni, minun isäni kuoliennen tytön syntymää ja papasta puhuttaessa tytöllä ei ole mitään käsitystä kenestä oikeasti puhutaan. Isäni onkin nykyään hauska tyyppi "sadusta", jota äiti kertoilee. Mistä olen itsekkin onnellinen, näin saan muistella rakasta isääni ihanalla tavalla.
Keskustelu konkreettisesta kuolemisesta jatkunee edelleen pikkuhiljaa, asiaa vaikeuttaa vain eri ihmisten näkemykset asiasta. En itse usko jumalaan, mutta lähipiirissämme on paljon ihmisiä jotka uskovat ja yhteiskunnassamme suurin osa ihmisistä selittää kuoleman taivas teorialla. Tiedän ettei kukaan tietenkään tahallaan halua pienen tytön päätä sekoittaa, mutta tästä johtuenkin olemme samalla aloittaneet keskustelun uskonnosta, tyyliin; "mummo uskoo jumalaan ja siksi mummo sanoo kuoleiden nousevan taivaaseen jeesuksen luokse ja me emme isän kanssa usko", keskustelun jälkeen nousikin uusia kysymyksiä; "mitä on uskonto?" "miksi mummo uskoo, mutta te ette?" "mikä on evoluutio?" Näihin vastatessa saakin sitten metsästää niitä kadonneita aivosoluja. Ja odottaa uusia lisäkysymyksiä ;)
T. Tytön äiti
Otan osaa! Toivottavasti hänen perheensä voi niin hyvin kuin vain olosuhteet huomioonottaen on mahdollista! Nämä ovat kyllä niin vaikeita tilanteita, että olisi kiva jos joku taho opastaisi vanhempia alkuun. Tsemppiä kysymysten kanssa!
Poista