Pohdimme Koti-Insinöörin kanssa pitkään, kuinka moni tuntemamme lapseton nainen on lapseton juuri omasta halustaan. Eipä juuri kukaan. Monet näistä lapsettomista ovat myös sinkkuja, eikä tarve saada lasta ole (toistaiseksi) ollut niin kova, että siihen haluaisi ryhtyä ilman isää. En siis tunne yhtään velaa.
En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas tai kokenut biologista tarvetta lisääntyä, vaikka sitä pidetään "normaalina" ja erityisesti naisille ominaisena tarpeena.
Pohdin ensimmäisen kerran koko lasten hankinnan mielekkyyttä viisi vuotta sitten, kun ystävä kertoi jättäneensä ehkäisyn pois. Kriisin paikka. Apua! Pitääkö tätä nyt ihan tosissaan miettiä?
Erakoitumiseen taipuvaisena itsenäisyysfanaatikkona olin ihan tyytyväinen elämääni sellaisenaan. Valvominen, koliikki ja korvatulehdukset kammottivat, toisaalta taas lasten hankkimista puoltavat lausunnot jäivät abstrakteiksi: "se on niin palkitsevaa". Mielsin lapsiperhe-elämän lähinnä kostean kumisaappaan hajuiseksi banaanisoseeksi.
Miksi sitten lähdin edes yrittämään? Kyse on monimutkaisesta palapelistä, johon vaikuttavat lapsuuden perhekäsitys, vanhemmuuden roolit, puolison toiveet, yhteiskunnan tuki, työpaikan varmuus ja tulevaisuuden näkymät. Mikä oli ratkaiseva tekijä? Ehkä se että puoliso oli niin varma asiasta.
Olen kuitenkin tällä hetkellä kahden lapsen äitinä ihan onnellinen. Lapset eivät ole tuoneet minulle uusia arvoja tai onnen täyttymystä. Elämääni ovat tulleet lähinnä tunneskaalan ääripäät, joihin kuuluu niin silmät kyynelissä nauraminen kuin järjetön vitutuskin. Viihdyn edelleen yksin ja inhoan puntissa roikkumista niin perhe-, parisuhde- kuin työelämässäkin.
Kaipaan kuitenkin vähenevässä määrin entistä elämääni. Minun onnekseni ihminen on sopeutuvainen eläin.
Minä olen ns. vela. Olen ollut aviomieheni kanssa yli viisi vuotta yhdessä, joista reilun vuoden naimisissa. Olen kohta 32-vuotias, joten olettaisin biologisen kellon jo alkaneet nakuttamaan jos olisi nakuttaakseen. Emme halua lapsia. Meillä on paljon lapsia lähipiirissä (tusinan verran sisarusten muksuja ja kummilapsia), joten saamme leikkiä perhettä aina kuin haluamme. Tähän mennessä sellaista halua ei ole vielä ollut: mahdolliset lastenvahtipyynnöt hoidetaan "minä hoidan omat sukulaiset, hoida sinä omasi" mentaliteetillä.
VastaaPoistaEn kuitenkaan uskalla sanoa "ei koskaan" eli en julista, että en halua lapsia IKINÄ. Julistan, että en halua lapsia NYT. Totuus kuitenkin on, että mitä pidemmälle aikaa kuluu, niin sitä todennäköisemmäksi tulee IKINÄ kun luonto alkaa tehdä tehtävänsä. Lisäksi minulla on endometrioosi, joka aiheuttaa lapsettomuutta, eli todennäköisesti oma luonnollinen lastentekohetkeni on ollut joskus reilu 10 vuotta sitten.
Pahin huolenaiheeni elämässä on, että 10 vuoden päästä vihaan tämänhetkistä minääni. Mutta en kuitenkaan suostu "hankkimaan" lapsia ihan vain sen takia kun "kaikki muutkin tekee niin" ja mahdollisesti "kyllä minunkin mieleni vielä muuttuu". Tämä on liian iso asia riskeerattavaksi. Se on sitten vaan paska mäihä jos näin käy ja todennäköisesti meillä tulee olemaan maailman onnellisimmat kummilapset, kun hukutamme sitten heidät rakkauteen, joka jäi antamatta omalle lapselle.
Sekä tämä blogi että Salamatkustaja ovat minun tämänhetkisen elämäni henkireikä. Saan muutakin kuvaa perhe-elämästä ja äitiydestä kuin sen ruusunpunaisen kiiltokuvan enkä kadu päätöstäni. Lisäksi ajatus siitä, että lapsi tulisi "vahinkona" ei ole enää niin pelottava. Salamatkustajakin on vielä hengissä!
Minä väsäsin aikoinaan graduni tuosta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja lukeudun itsekin sellaisiin. Luulen, että lasten hankkiminen on niin syvästi juurtunut ihmisten mieliin kulttuurisena odotuksena, että sen kyseenalaistaminen omassa elämässä vaatii pientä ponnistelua.
VastaaPoistaSinä olet ihailtavan sopeutuvainen otus, kun olet selviytynyt noinkin hyvin äitiyden haasteista, vaikket ole lapsia kauheasti hinkunut :)
Ei kaikki ole ennenkään varsinaisesti halunneet lapsia; niitä on vain syntynyt, kun ei ole ollut tehokkaita ehkäisykeinoja!
VastaaPoistaToisekseen moniko sinkkuna hyvää elämää viettänyt haikailee entistä elämäänsä, kun on löytänyt itselleen sopivan kumppanin, moniko haikailee entistä mukavaa työpaikkaa, kotia, opiskelupaikkaa jne. kun nykyinen elämäkin miellyttää. Sama se on vanhemmaksi tulonkin jälkeen. Entinen elämä oli hyvää ja niin on nykyinenkin.
Paitsi sitten näillä, joilla vanhemmaksi tuleminen on tuonut elämään oikeat arvot, kasvattanut ihmisenä jne. ;)
Mikähän on lapsettomien miesten määrä?
Hmm, en minäkään lapsia ole "halunnut", mutta silti olen kahden ihanan/kamalan lapsen äiti, enkä päivääkään antaisi pois. En muutenkaan ymmärrä haluan lapsia/en halua lapsia kahtiajakoa. Elin liki 10 vuotta ex-mieheni kanssa ja tulin siihen tulokseen että ei lapsia minulle kiitos. Sitten erosin ja seurusteltuamme nykyisen aviomieheini kanssa 5 kuukautta olin raskaana. Kaikki vain loksahti jotenkin. Päätimme yksissä tuumin jättää ehkäisyn pois ja katsoa kuinka käy, ja näin kävi. Olemme olleet kohta 8 vuotta yhdessä ja lapsemme ovat 5- ja 7-vuotiaat. Tämä minun tarinani aiheesta en halunnut lapsia.
VastaaPoistaEkaa kertaa jättämässä viestiä. En ole vela, mutta löysin ajatuksistasi paljon itseäni. Jes! En ole ainoa! :)
VastaaPoistaMukavaa viikkoa!
Minä olen sitä mieltä, että suurin osa naisista (ja varmaan miehistäkin) on jossain vaiheessa elämäänsä vela. En oikeastaan ymmärrä ollenkaan miksi se on nyt niin ihmeellinen asia ja "juttu". En minäkään lapsia halunnut ennen kuin tosiaan kohdalle sattui oikea mies ja elämäntilanne muutenkin alkoi olla suotuisa lapsille. Ja olin siis 35v kun ajatus ensimmäisen kerran edes mieleen tuli. Ja jep, en myöskään ole mikään lapsirakas tyyppi.
VastaaPoistaMulla on varmaan outoja kavereita kun ei ne vaan koskaan kyselleet lapsentekokuumeesta. No, niistä on suuri osa kyllä miehiä...Eikä sukulaisetkaan udelleet. Ei kai se mikään must ole, lasten teko, mutta ehkä nyt hyvänen aika yksi maailman luonnollisimmista jutuista.
Miksi pitää jotenkin perustella ja luokitella nimenomaan naisia eri kasteihin sen mukaan haluaako ne lapsia vai ei. Ja onko lapsettomuus tahatonta vai ei. Minä en ymmärrä.
En minäkään lapsia halunnut mutta kun sellainen ilmoitti tulostaan niin otettiin vastaan...ja onneksi otettiin! Nyt se on jo aikuinen ja mahti tyyppi mutta en tosiaankaan haluaisi aloittaa samaa homma enää alusta. Näin just painajaista siitä, että mulla oli taas vauva; olin siinä unessa sekä onnellinen äitiydestä että järkyttynyt edessä olevasta uudesta 20 vuoden diilistä. Ihminen on sopeutuvainen olento enkä usko, että yksikään vanhempi katuu lapsensa syntymää.
VastaaPoistaMinä kaipaan entisestä lapsettomasta elämästä sitä, kun saattoi "leikkiä perhettä", tai siis leikkiä vieraiden lasten kanssa ja sitten palauttaa ne vanhemmilleen. Nyt ollaan vanhempia eikä näitä lapsia palauteta yhtään mihinkään.
VastaaPoistaHuomaan muuttuneeni ihmisestä, joka monissa kyläpaikoissa leikkii aina lasten kanssa, ihmiseksi, joka istuu tylsästi muiden aikuisten kanssa juomassa kahvia, kun saa kerrankin hetken olla rauhassa ja joku lapseton leikkii lasten kanssa.
Maeve, hyvää pohdintaa! Olen itse paljon miettinyt miten olisi käynyt jos Koti-Insinöörillekin asia olisi ollut yhdentekevä. Ja olisiko sitten miehelle tullut viisikymppisenä kuitenkin äkillinen suvunjatkamistarve ja minä olisin siinä hormonihässäkässä mennyt vaihtoon. (Toki saatana mennä vieläkin). Noh, nyt sitten katsotaan kestääkö liitto lapset. :) Olen muuten itse tehnyt molemmat lapset täysin postfertiilinä, ja siitä syytän myös yllärikuopusta - en tosissani uskonut että voisin tulla niin helposti raskaaksi!
VastaaPoistaMillan, kiinnostavaa! Mikä oli gradun nimi?
daalia, totta, säännöstely on ylipäätään länsimaisen ihmisen hommaa. Mä muuten välillä haikailen entistä duunipaikkaani. Oli nimittäin hauskoja (lapsettomia) vuosia ne. :)
Lm, hyvä tarina! :)
Naz, et tosiaan ole ainoa!
mimmi, lapsettomana pysyminen on mielestäni merkittävä päätös, johon kohdistuu sosiaalista painetta juuri tuosta luonnollisuus-näkökulmasta. Tilastoa oli katsottu siitä ikäryhmästä, jolle lisääntyminen on jo aika vaikeaa ja täten he ovat lapsettomia omasta halustaan tai ei. Kyse ei siis ole enää parikymppisestä, joka ei ole vain edes seurustellut kertaakaan vakavasti.
meritähti, no joskus se arpa tosiaan heitetään sun puolesta. :) Kyllä mä olin ekan vuoden ajan aika katkera enkä nähnyt koko hommassa mitään pointtia. Kaksivuotiaan kanssa aloin jo ihan viihtyä ja nyt tämän uuden aikaperspektiivin kanssa en enää kammoa vauva-aikaakaan. Ei se kauaa kestä.
Riitta, hear hear. Minäkin valitsen aikuisten kanssa puhumisen. Mutta olen ihan superkiitollinen jos joku jaksaa omien lasten kanssa leikkiä!
Moi!
VastaaPoistaEn ole aikaisemmin kommentoinut mutta nyt on ihan pakko!
Olen kahden lapsen äiti ja lisäksi avomieheni puolelta on tullut kolme lisää. Olen aina ollut hyvin itsenäinen (itsekäskin) ja sinun tavoin "viihdyn edelleen yksin ja inhoan puntissa roikkumista niin perhe-, parisuhde- kuin työelämässäkin."
Olen aina kuvitellut että minussa on jotain vikaa koska en jaksa jatkuvaa ylisosiaalisuutta, lässytystä ja mussutusta, joten oli ihanan piristävää lukea etten taidakaan olla ainoa! =)
Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta ja myös nuo tunneskaalan ääripäät ovat hyvinkin tuttuja juttuja.
Aurinkoista syksyä! =)
itse olen aina tiennyt haluavani lapsia ja potenut vauvakuumettakin pikään, nyt kolmen kuukauden ikäisen vauvan äitinä on ollut järkytys huomata kuinka vähän lopuujen lopuksi tästä vauva ajasta pidän! Onneksi löysin tämän blogisi ja olen nyt viikon aikana kahlannut kaikki kirjoitukset alusta alkaen ja en voi kylliksi kiittää rehellisestä tekstistäsi! Itse olen ottanut myös avoimen linjan ja olen kysyjille kertonut juuri miltä on tuntunut tämä "ihana vauva arki". tosin tuntuu, että ihmiset odottaa kuulevansa juuri sen tämä on niin ihanaa eikä sitä että pää hajoo ja seinät kaatuu päälle vastausta johon ei osatakaan vastata mitään. mutta suuri kiitos sinulle!!
VastaaPoistaKiitos suorista kirjoituksistasi!
VastaaPoistaItsekään en ole koskaan toivonut lapsia ja viihdyin hyvin itsenäisenä ja itsekkäänä, kunnes tapasin nykyisen vaimoni ja nyt hän onkin raskaana :)
Jotenkin koin, että yhteiskunnan tarjoama äidin rooli ei sopinut minulle, mutta nyt olen saanut itse valita roolini ja olen hyvin onnellinen tästä. Ja luotan itsekin tuohon ihmisen sopeutuvaisuuteen, kun opettelen elämään meidän tulevan lapsen kanssa :)
Täällä myös yksi, joka lukee blogia aktiivisesti, ja nyt osu ja upposi. Elämä on todistettavasti hyvää ihan vaan itseeni keskittyen: uraa tehden ja vapaa-ajasta nauttien matkustellen ja harrastaen. No silti tässä nyt odotellaan (btw erittäin toivottua) esikoista ja mietityttää että mitä jos musta ei tulekaan sitä pullantuoksuista ihanneäitiä. Helpottavaa kuulla, että muillakin on samoja ajatuksia! Uskon että sopeudun hyvin uuteen tilanteeseen, vaikka se nyt vähän jopa kauhistuttaakin.
VastaaPoistaJa mitä siihen niin paljon mainostettuun odottamisen autuuteen tulee: ei, tämä ei todellakaan ole elämäni ihaninta aikaa (vaikka neuvolan täti yrittää ajatusta väkisin päähäni paukuttaa). Mutta uskon että mustakin tulee ihan hyvä mutsi sitten aikanaan, vaikka tarvitsen sitä omaakin aikaa ja vapautta toisinaan :)
Tuli muuten näitäkin lukiessa mieleen sellanen asia, että nykyään on kyllä paljon hyväksytympää mun mielestä olla ns. vajavainen äiti, kuin se mielikuvien ihana pullantuoksuinen. On kirjoitettu monta kirjaa äitiyden kauheudesta ja monet kertoo suoraan että raskaus on paskaa aikaa, ja tuntuu, että niitä lapsistaan autuiata pullantuoksuisia äitejä dissataan oikealta ja vasemmalta ;) Kuulun siis itsekin näihin vajavaisiin äiteihin ja todellakin kuulutan sen ilosanomaa kaikille, jotka haluaa kuunnella... Puistossakin äitikavereiden kanssa ei muuta tehdä kun vertaillaan sitä kuinka kovaa lapsemme kiukuttelee ja naureskellaan, että mitähän sitä tänään tekisi broilerin suikaleista. Siksi en ymmärrä näitä "ihanaa että joku uskaltaa sanoa miten asiat on" kommentteja - mistä ne tulee?? Mun mielestä nykyään ei muusta puhutakaan kuin vanhemmuuden realiteeteista ja kuinka pinna on kireellä koko ajan. Kerrankin luin jostain lehdestä yh-äidistä joka oli ihan masennuksen partaalla kun ei saanut purkaa ajatuksiansa vaan puistossakin piti esittää että kaikki on hyvin ja lapset aina ihania. Miten niin? Meillä on puistossa usein äitien eka kommentti että "huh huh, ihanaa päästä vähän ulos lepuuttamaan päätä" tms. Ja siis mikähän mun pointti oli...? Niin, haluaisin vain tietää että kuka tähän maailman aikaan vielä katselee mahdollista tulevaa äitiyttään ruusunpunaisten lasien läpi? Ja miksi? Ei ainakaan yhteiskunnan painostuksesta?
VastaaPoistaMiranda sen taas eilen sanoi: olen äiti, mutt ane pid muiden lapsista kuin omistani. Minulla se on vähän niin.
VastaaPoistaMutta mitä sitä oikein kaipaa, kun kaipaa aikaa ennen lapsia? Olen tullut siihen tulokseen, että melkein samat asiat on saavutettavissa myös tällä perhekokoonpanolla. Juhlimaan pääsee (ja menee), harrastuksiin pääseen ja ystäviä näkee. Töissä voi käydä. Ei mene kauhean kauan siihen, että lapset menevät ihan omia menojaan.
Joten näen tämän lapsiasian kyllä plusmerkkisenä asiana, joka on annettu minulle kaiken sen ihanan sinkku- ja pariskuntaelämäni päälle. Sain siis vielä nämä ihanat muksutkin, ja silti saan viettää melko vapaata elämää.
Suuri huoli on tietenkin uusi tunne eikä sitä sa kytkettyä pois. Se on nyt varmasti aina olemassa. Mutta olisiko sekin elämän listassa plusmerkkinen asia: tunne, josta voi ammentaa vaikka luovassa työssä?
Miranda siis sanoi, että ei pidä muiden lapsista kuin omastaan.
VastaaPoistaJa olen Karinan kanssa samaa mieltä: naiset varmaan odottavat itseltään sitä pullantuoksuisuutta tai sitten niiden äidit odottavat sitä niiltä. Tai sitten naiste vertailevat itseään noin kolmeen blogistiäitiin, jotka ovat ammattilaissisustajia.
Minustakin yleinen puhe on aika sallivaa äitiydelle, hyvä niin.
Luulen, että ei se terkkari yritä saada raskaana olevaa uskomaan, että se aika on maailman parasta. Ehkä hän vaan muistaa, että siinä oli hyvätkin hetkensä ja tajuaa, ettei sitä saa takaisin. Aika kun kultaa muistot yllättävän nopeasti.
oi ku sulla on ihana blogi :)
VastaaPoistahttp://thelittlenotebook2.blogspot.com/
Kiitos taas postauksesta! Ja muille kommenteista. Itselläni kaikki elämän valinnat eivät aina ole kovin rationaalisia tai edes haluista lähteviä. Naimisiin mentäessä ajateltiin, ettei meille lapsia, kiitos. Sitten päähänpistosta haluttiinkin, nyt niitä on neljä. Minä halusin korkealla kulkevan uran, nyt olen ollut lähes kotiäitinä yli 10v. Feministinä ajattelin, että hoitovastuu menee tasan puoliksi; miehen reissutyön takia olen yli puolet vuodesta toisinaan ihan järjettömän vaativassa hommassa. Silti olen onnellinen, kiitollinen ja tyyväinen. Minun ainakaan ei ole hyvä liiaksi yrittää suunnitella ja hallita elämää, koska on taipumusta kontrollifriikkiyteen. Ja onnellinen ja tyytyväinen voi olla monenlaisessa elämäntilanteessa.
VastaaPoistaHK
Kuin myös täällä yksi melkein vela, jolle lapsen saamisen edellytyksenä on ensisijaisesti hyvä parisuhde. En koskaan edes ajatellut, että kun sitä sopivaa miestä ei löydy niin teenpä tässä yksin lapsen. Enkä toisaalta tuntenut yhtään lapsiperhettä, joiden elämä olisi vaikuttanut jotenkin tavoittelemisen arvoiselta. Itseni kohdalla toive omasta lapsesta heräsi hintsusi, kun tapasin nykyisen mieheni enkä ole katunut. Perhe-elämä alkoi kylläkin tuntua todella hyvältä vasta lapsen ollessa n. 2-vuotias, mutta se järjetön vauva-aika-väsymys onkin sitten jo toinen juttu.
VastaaPoistaYääh. Lähes kaikki kommentoijat ovat "vela, paitsi että sitten kuitenkin olen tullut/tulossa äidiksi/isäksi"... eli murto-osa oikeasti vapaaehtoisesti edelleen lapsettomia. Ja kaikkien kannat samaa liipalaapaa, että en halunnut lapsia mutta sitten kohtasin sen oikean kenen kanssa haluan tai tulin siihen ikään että... ja jadajada. Vapaaehtoisesti lapseton tarkoittaa mielestäni vapaaehtoisesti lapsetonta elämää valinnutta, elämä tarkoittaen alusta loppuun. Eikä vaan siihen asti, kun sitten kuitenkin tehdään se lapsi.
VastaaPoistaItse olen todella vapaaehtoisesti lapseton, minulla on siihen vakaat perustelut ja mielipiteet (joista on turha alkaa vääntää, koska nämä ovat mielipidekysymyksiä ja makuasioita, minä ajattelen näin ja muut muulla tavalla, piste). Koskaan en ole haaveillut äitiydestä tai lapsista, jo yläasteiässä olen ilmoittanut vanhemmilleni, että lapsenlapsia ei ole tulossa. Eikä olo ole siitä yhtään muuttunut, päinvastoin vakuuttuneemmaksi tulen mitä vanhemmaksi elän (nyt 33v.). Maapallo on menossa vääjäämättä kohti tuhoa, joten en halua tehdä lisää ihmisiä tähän ylikansoittuvaan luonnonvarat loppuunkuluttavaan helvettiin. Toisekseen, elämäni on täydellistä harmonista rauhaa ja onnellisuutta vain itseni ja mieheni kanssa (joka ei onnekseni myöskään halua lapsia). Parhaiden ystävieni elämää ensin ilman lapsia ja sitten lapsien kera seuranneena, en kuunapäivänä kokisi omaa oloani mielekkääksi, kun olisin 24/7 vastuussa jostakin muusta kuin itsestään. Ei voisi ex tempore lähteä yksin mihinkään, ei voisi reissata seikkaillen miettimättä mistä saa saannöllisin väliajoin ruokaa ja lepopaikan lapselle, ei voisi soittaa kotona keskellä yötä jos siltä tuntuu... kaikki se vapaus ja muista ihmisistä vastuussa olemattomuus, jonka itsellisenä (tai kahden aikuisen suhteessa) saan, on minulle elämän suola ja jaksamisen tae. Vanhemmiksi tulleiden ystävien minulle lapsentekokannustimiksi perustelemat "kokee suurempaa onnea kuin koskaan" tai muut tunteiden vuoristoradat tunnen kokeneeni ja kokevani koko ajan elämässäni minulle todella tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ja elämää suurempien harrastushommien parissa. Enkä enempää kaipaa. Lisäksi teen niin raskasta työtä, että harvase ilta työpäivän jälkeen kaadun sohvaan, missä nukun yöuniin asti ja siirryn siitä sänkyyn yöunille, mistä herään 5 minuuttia ennen kuin on pakko lähteä töihin taas. Ei jaksa ajatella kuin itseään, enkä koe tarvettakaan muuhun. Sitten kun koittaa loma, saan ensimmäisen viikon vaan maata, ruokkimatta ketään muuta, pukematta ketään muuta, heräämättä ennenkuin huvittaa, tekemällä mitä haluan tai olemaan tekemättä mitä haluan... Se on sitä suurinta onnea minulle, siksi olen valinnut näin.
En silti inhoa lapsia, niinkuin monet tuntuvat ajattelevan lapsettomien tekevän. Minulla on kummityttö, jota rakastan yli kaiken, ja muuten lapset ovat melko yhdentekeviä. Kunhan eivät tule liian lähelle ja ole liian äänekkäitä. :-P Minä annan lapsiperheiden rakastaa valitsemaansa elämää kritisoimatta, ja vastavuoroisesti haluan elää oman elämäni kuuntelematta kummeksuntaa, paheksuntaa tai ymmärtämättömiä kommentteja. Live and let live, niinhän sen kuuluisi mennä.
(Ja nytkin ärsyttää tämä perusteleminen, kuin kaikki olisivat valmiina ryntäämään tekstini kimppuun ja sanoin kaatamaan mielipiteeni ja vakuuttamaan, että olen väärässä mutta en vain itse sitä vielä ymmärrä. "Et sinä enää kaipaa lapsetonta aikaa kun olet sen lapsen saanut..." Minun elämääni se ei sovi enkä kaipaa lapsiaikaa, joten en aio hankkiutuakaan tästä lapsettomasta ajasta eroon. Luonnollinen asia sekin, ainakin minulle.)
(Niin, ja siis tämä kaikki paatos vain kommenttina tuohon termiin vela, ja sen venyvään käyttöön. :D)
Vappumaria, kiitos tuosta sun kommentista, toit minusta esille hyvan pointin. Mielenkiintoista lukea myos naita muiden ajatuksia - tama kiittaa! Ja kiitos, Maeve, olen ihan otettu tasta :)
VastaaPoistaVappumaria: Siis niin samaa mieltä sinun kanssasi! Mulle tuli parista kommentista sellainen olo, että enkö mä sitten olekaan löytänyt sitä elämäni miestä vielä vaikka olen siis enemmmän kuin onnellisesti naimisissa...? :) En onneksi ole niin herkkänahkainen, että kääntäisin nämä kommentit omassa päässäni jotenkin itseäni vastaan tarkoitetuiksi vaan ymmärrän hyvin näiden melkein-velojenkin ajatukset. Voin hyvin kuvitella sellaisenkin tilanteen, koska kaiken uhallakin olen sitä mieltä, että koskaan ei tiedä miltä tulevaisuudessa tuntuu. Kunhan vaan se mitä sillä hetkellä tekee tuntuu parhaalta ratkaisulta!
VastaaPoistaMutta muuten Vappumarian ajatukset osuvat lähes täysin yksiin omieni kanssa. Tosin en ole mitenkään ekologisista syistä lapsetonta elämää valinnut vaan juuri niistä itsekkäistä syistä, että RAKASTAN vapautta mennä ja tulla ja avata viinipullon juuri silloin kuin itse haluan. Ajatus päiväkotirumbasta ja teini-ikäisen lapsen harrastuksiin roudaamisesta ja huolesta missä se milloinkin luuhaa on ihan kauhistuttavaa!
Tässä pari viikkoa sitten töissä oli ihan tajuttoman rankka päivä takana pelkkää puhdasta workshopailua ja olimme koko porukka aivan puhki-poikki-katki. Viideltä päätimme 9 h kestäneen episodin ja huokaisimme. Minä helpotuksesta, että nyt pääsen kotiin viinipullon ääreen katsomaan televisiota tai lukemaan kirjaa oman kullan kainaloon, muut kauhusta kun tajusivat, että kotona odottaa vielä n. 4 tuntia kaaosta :-) Arvatkaa kuka meistä oli sillä hetkellä onnellisin? ;-)
Minäkin kiitän kommentoineita! Tässä näkyivät nämä sävyerotkin: moni äiti ei ole ollut lapsirakas tai vauvakuumeessa ja toisaalta vela voi olla hyvinkin kiintynyt sukulaislapsiin. Turha stereotypioida kumpaakaan valintaa.
VastaaPoistaArvelinkin, että tästä termistä tulee sanomista. :) Jäin miettimään saisiko itseään ruveta kutsumaan "velaksi" vasta sen jälkeen kun vaihdevuodet ovat ohi ja lisääntyminen ei missään tapauksessa ole enää mahdollista? Olen ihan samaa mieltä siitä, että lapsia ei automaattisesti ala haluta heti kun oikea mies tulee kohdalle. Luulen että itseeni vaikutti eniten laumasielun ja kilpailuvietin sekoitus: nyt äkkiä kun muutkin. Kyllä minä edelleen kaipaan entistä elämääni, tosin en pidä sitä sen huonompana tai parempana vaan erilaisena. Sopeutuminen vei aika kauan, mikä ehkä kertoo irtipäästämisen vaikeudesta. En muuten koskaan vilkuile puhelinta kun olen vapaalla. En muista.
Mä haluaisin lisätä vielä sanasen... Itsekin olen aina rakastanut omaa aikaa, vapautta, seikkailumatkustelua ja rahaa. Ja nyt kahden lapsen äitinä monesti kaipaankin niitä. Mutta on ollut uskomatonta huomata, miten paljon voi rakastaa kaikkea muutakin - oman lapsen hymyä, hassuja juttuja ja kummallisia ilmeitä. Sitä kun lapsi tulee aamulla kello kuusi kainaloon, sanoo "äiti helää" ja antaa märän pusun keskelle suuta!
VastaaPoistaEli pointtini lienee se, että olen kyllä joutunut luopumaan jostakin tärkeästä, mutta olen myös saanut tilalle jotain ainakin yhtä tärkeää. Valintoja ja sopeutumista - sitä se äitiyden onni on.
Kiitos näistä teille kaikille!
VastaaPoistaItse olen lapsirakas (töissä koulussa, kyllä siellä niitä riittää!) ja näkisin itseni hyvin äitinä. Mutta en hinnalla millä hyvällä, eli jos saavun siihen maagiseen 40+ ikään ilman perhettä, olen siinä vaiheessa varmaan muuttunut velaksi ihan vain elämääni sopeutuessani. Valinnut toisin, koska en tod. ala miksikään ex tempore-yksinhuoltajaksi tai ala pakkomielteisesti metsästämään "sitä oikeaa" koska biologinen kello pirisee :)
Pakko saada kommentoida, vaikka postauksesta on jo vähän aikaa. Haluan kiittää tästä blogista ja kaikista tämän aiheen kommenteista. Jotenkin jokainen niistä lohdutti minua. Itse en ole nuorempana haaveillut lapsista, vauvoista puhumattakaan. Olen sitä mieltä, että minusta tulisi hyvinkin puutteellinen äiti. Kuitenkin elämässä on nyt kaikki loksahtanut paikalleen ja haluaisimme miehemme kanssa lapsen. Yritystä on nyt takana 13 kuukautta ja alkamassa tutkimukset siitä, miksei ole tärpännyt. Mutta itselläni on ristiriitainen olo: saanko olla lapsettomuudestani surullinen, kun yhäkään en kestä metelöiviä lapsia tai halua vaihtaa siskonlapsen vaippaa. Mitä jos tarvitsemme hoitoja, ja olen jonossa edellä jotain tulevaa täydellistä äitiä, onko se oikein? Mahdollisista adoptiojonoista puhumattakaan. Siksi siis on helpottavaa lukea toisista samanmielisistä, joista on kuoriutunut ihan tyytyväisiä ja riittäviä äitejä ja isiä. Ja vapaaehtoisesti lapsettomista, jotka ovat onnellisia oman ratkaisunsa kanssa.
VastaaPoista-Marianne
Päädyin vasta nyt lukemaan tätä postausta, kun yhden kyselyn (http://www.evitalehti.fi/kilpailut/vastaa-kyselyyn-ja-voita-designtuoli) innottamana aloin googlailla asiaa lisää. Tuntuu hyvältä lukea muiden ajatuksia, kun itse pohtii ihan samanlaisia asioita: pitäiskö yrittää lasta vai ei. Kiitos.
VastaaPoista