Asuuko sänkysi alla murhaaja?

Tällaiset kuumottavat kärryt tulivat lenkillä vastaan.
Heti muistui mieleen lapsuuden kauhujuttu vihreäkyntisestä nukesta. 

Lähdin eilen illalla koiran kanssa kävelylle. Missään ei ollut ristinsielua ja oli jotenkin erikoisen pimeää, ehkäpä muutama keltaista valoa hohtava katulamppu oli sammunut ratkaisevista paikoista ja lisäsi pimeyden tuntua. Tuuli narisutti edelleen puita ja puuskissa haapojen latvuksista kuului raskaita huokauksia. Mietin, että tällä tavalla alkavat dekkarit, mutta tunsin oloni lähinnä kotoisaksi ja kiskoin vaan huppua tiukemmin silmille.  

Kävimme taannoin kollegoiden kanssa mainion lounaskeskustelun peloista. Kävi ilmi, että klassinen murhaaja, joka piilottelee sängyn alla tai tunkee omakotitalojen avonaisista ikkunoista sisään heti kun silmä välttää, kaupungissa ja mökillä, on suosittu pelko. Huomasin, etten pystynyt samastumaan. Olen asunut maan tasossa lapsesta asti, korvessa ja kaupungissa, yksin ja perheen kanssa, enkä pelkää yhtään. Voin käydä suihkussa suihkuverho edessä, viihdyn yksin mökillä enkä laita yöksi turvalukkoa. Jos meille tulisi joku yöllä, hän kompastuisi ensimmäiseksi eteisen kenkämereen. Olohuonetta taas on vaikea selvittää ilman astumista vinkuleluansaan. Nykyään murtautuja herättäisi tietenkin myös Eddien, jolla on ikäisekseen jo aika uskottava haukkumisääni vaikka ulkomuoto ei kovin pelottava olekaan. 

Pelkojen ääneen selittäminen alkoi tietenkin naurattaa. Asumme valtavan turvallisessa maassa, jossa vallitsee vankka yhteiskuntarauha, murhaajia ei vilistele sielä täällä. Lisäksi ajatus sängyn alla vaanivasta murhaajasta, jonka voi välttää hyppäämällä sängystä vähän kauemmaksi, on rationaalisesti ajateltuna täysin hassu, mutta eihän peloilla ole välttämättä mitään tekemistä järjen kanssa. Pelkoa vastaan toimiminen tuntuu pahalta. Pelko on niin voimakas ja valtavan helposti syttyvä tunne, että sitä käytetään hyväksi vallantavoittelussa mitä moninaisimmin keinoin. Venäjän oppositiojohtajan myrkyttäminenkin vaikuttaa enemmän shown puolesta tehdyltä kuin tarkoituksenmukaiselta murhayritykseltä. 

Piti oikein ruveta kaivelemaan, mitä itse pelkään. En oikein mitään klassista, hämiksetkin ovat mielestäni mukavia veijareita. Sotaa? Ilmastonmuutosta? Yksinäisyyttä? Kyllä, mutta en aktiivisesti. Voiko tätä avata sitä kautta, mistä näen painajaisia?

Painajaiseni eivät juuri koskaan koske sitä, että minulle tapahtuisi jotain. Minä olen yleensä eksyksissä omituisissa taloissa, jumissa sinne tänne sinkoilevissa hisseissä tai yritän pelastaa maailmaa yksin, mutta en ole itse hengenvaarassa. Jonkinlaisen ahtaanpaikankammon näistä kyllä tunnistaa. Estonian jälkeen en ole ollut laivassa enää ollenkaan yhtä hyvällä fiiliksellä kuin aikaisemmin.

Sitten keksin: autot! Minä pelkään sitä, että lapsille sattuu jotain ja tämä pelko kiteytyy nimenomaan autoilijoihin, joista varoittelen päivittäin. Olen pelkoni kanssa hyvin ennakkoluulotonta mallia: ihmisen taipumus yliarvioida kykynsä on universaali. Minua epäilyttävät kuskeina niin vanhat kuin nuoret ajokortin omistajat sukupuoleen katsomatta, myös minä itse. Autolla ajaminen on täynnä riskejä, auton toimintahäiriöitä, sekavia liikennemerkkejä ja kylttejä, yllättäviä tietöitä, arvaamattomia tielläliikkujia ja omia arviointivirheitä. Lisäksi näen hemmetin huonosti ulos, koska selkäni on lyhyt ja säädöt ovat paskat. En ymmärrä miten kukaan voi pitää autoilusta. Brrr.

Mutta avaan keskustelun: kerro pelostasi! Tuleeko murhaaja ikkunasta vai halvaannutko käärmeen näkemisestä? Onko pelossa mitään järkeä vai ei? Oletko joutunut työstämään jotakin pelkoa?