Vauva-arki 3.0 eli koiranpentu saapui taloon

Here we go, ajattelin, kun istuin mustavalkoinen karvapallo sylissäni auton takapenkillä matkalla kasvattajalta kotiin. Eddie uikutti hieman, mutta käärin sen hupparini sisään, jonne se nukahti. Minunkin teki hieman mieli uikuttaa. Tunne oli hyvin samanlainen kuin heinäkuussa vuonna 2007 kotiutuessani synnystyssairaalasta. Nyt elämässäni alkaisi taas uusi vaihe, jonka vaikutuksista ei kukaan osannut sanoa vielä mitään. Onnea vauva-arkeen, toivottivat monet kun kuulivat koirapäätöksestämme. Kiitin, mutten yhtään muistanut, mitä se oikeastaan tarkoitti. 

Arki alkoi tietenkin heti, kun laskin pennun hetkeksi eteisen lattialle, jotta saisin laitettua kassin pöydälle. Matolle ilmestyi pieni pissaläntti. Tietenkin, amatöörimoka. Sehän oli pidättänyt koko automatkan. 

Siinä hetkessä tajusin, että olin ruosteessa. Edellisistä pentuajoista oli kulunut melkein 30 vuotta. Enkä silloin todellakaan osallistunut pentukouluihin eikä ollut YouTubea, josta olisi voinut yytsiä apuja siihen, miten sitä sisäsiisteyttä taas treenattiinkaan, kuinka voin karsia pennuille tyypillistä ihmisten järsimistä, miten saan sen nukkumaan yön ja saiko pennun kanssa mennä heti jo ulos tapaamaan muita koiria. 

Hakkasin kuitenkin takapihalle sen kolme vuotta tekeillä olleen aidan vajaassa tunnissa ja keräsin sitä kautta itseluottamusta. Kyllä minä tämän homman otan hallintaan.

Lisäksi en ollut aivan sisäistänyt, mitä tarkoittaa kun saman katon alla koiran kanssa asuu kolme ihmistä, joilla ei ole koskaan ollut koiraa, ei pentua eikä aikuista. Vaikka minä olen nykystandardeilla toistaitoinen, osaan kuitenkin ennakoida nelijalkaisten reaktioita ja lukea eleitä. Minä näen, milloin haetaan pissapaikkaa ja milloin suussa on jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Samalla kun koulutun koiraa perheen tavoille, koulutan perhettä koiran tavoille. Olen vaihteeksi projektipäällikkö, jolla on kaikki pallot ilmassa, mutta tällä kertaa jonkinlaisella alkukantaisella substanssilla varustettuna. 

Pikkuhiljaa kaikki alkoi palautua. Jätä huomiotta ei-toivottu käytös, palkitse toivottu. Toistoja, toistoja, toistoja. Kontaktia, kärsivällisyyttä, turvaa, leikkiä, rajoja, rakkautta. Ja paljon unta.

Vaikka tämä aika on ihmisvauvaan verrattuna lastenleikkiä (ei tikkejä hanurissa eikä imetysbluesia), osasin odottaa, että tähänkin vauvaan menevät välillä hermot. 

Tiesin, että mikäli vanhat merkit paikkansa pitivät, pennun pääharrastuksiin kuuluisivat viherkasvien kyörääminen, naskalihampaiden napsauttaminen kiinni milloin mihinkin (mm. verhoihin, neuletakkeihin, lahkeisiin, sohvaan ja kämmenselkään), erilaiset sähkötyöt, vöhkiminen olemattomille asioille sekä yleinen ropeltaminen huonekalujen ja esineiden kanssa. Erityisesti öisin. Hohhoijaa. Eddie on erikoistunut juuri jälkimmäiseen. Kun heräät yöllä siihen ääneen, että ihan kuin rillisi kolahtelisivat säännölllisesti lattiaan, asia on todella niin. Mukava herätys on myös se kun puhelimesi putoaa kolahtaen lattialle, koska joku nykäisee laturia. 

Mutta sitten on se riemu. Valtava energia ja elämänilo, mikä otuksesta jatkuvasti purskahtelee, on täysin aseistariisuvaa. Ja on hauskaa seurata nopeaa kehitystä: miten kivet, sähkökaapit ja pyöräilijät hiljalleen muuttuvat pelottavista jutuista tutuiksi, kaulapanta yhdistyy kävelylenkkiin, ruokakuppirakkaus kasvaa ja asunnosta tulee koti, jonka parasta antia ovat inhoamani alaikkunat. Niiden kautta kun näkyy koiran kokoiselle tyypille läheisen kävelytien slow-tv 24/7. 

Nyt viikon jälkeen on jo olo, että tällaistahan sen elämän kuuluukin olla, koira koko ajan jaloissa pyörimässä. Meillä asuu itsenäinen, herkkä, mielikuvitusrikas ja lempeä koiruli, eikä minun tarvitse kuin yrittää pitää se juuri sellaisena kuin se on.

Ps. Jos pentusaaste kiinnostaa, Instagramin puolella on nyt oma Eddie-kanava...