Hyvästit harrastuksille

Koronakevät mullisti lasten elämän monella tavalla. Kun koulujen myötä myös kaikki harrastukset menivät yksi toisensa jälkeen säppiin, seurasi mielenkiintoinen ihmiskoe: mitä kaikella vapaa-ajalla nyt tehdään? Ja mitä harrastuksia jää ikävä? 

Skidi sai nopeasti ideasta kiinni – ehkä siksi, että hänen harrastussalkkunsa sisältö on jo pitkään ollut vakio ja hän hoitaa muutenkin kaikki treeninsä itsenäisesti. Hän jatkoi saksofonituntejaan etäyhteyden avulla ja yleisurheilutreenejään omatoimisesti. Skidi on myös pitkään maalannut omaehtoisesti ja sai karanteenista hyvän tekosyyn maalata vielä enemmän. Vaikka kesä meni levon, metsäretkien, plutaamisen ja suppailun merkeissä, tänä syksynä ovat ennätykset paukkuneet.

Snadilta sen sijaan putosivat kaikki pallot maahan. Kuoron ja rytmiikan etätehtävät eivät oikein toimineet koska molemmissa homman ydin on yhteismusisointi. Myös koriksen kävi huonosti. Juuri kun harjoitukset olivat alkaneet sujua, Snadi olisi päässyt peleihin ja kaverisuhteet olivat alkaneet muodostua (isossa ryhmässä se on uudelle tulokkaalle todella vaikeaa), kaikki loppui. Ja koska kaveriliima ei riittänyt emmekä me vanhemmat osanneet ohjata etätreenejä saati että siihen olisi ollut aikaa, into hiipui hiljalleen. Vaikka kausi käynnistyi uudelleen, aloittaminen tuntui vähän vaikealta. Päätimme suosiolla luovuttaa, kiittää valmentajia kuluneesta vuodesta ja palauttaa peliasun. Olihan se pettymys, mutta joskus olosuhteet painavat enemmän kuin oma halu. 

Olisin tietenkin voinut väittää kovemmin vastaan, mutta argumentit loppuivat. En tiennyt, miten Snadi oli kehittynyt ja olisiko hänestä voinut tulla hyvä. Tiedän, että Snadilla on taipumusta lyhytjännitteisyyteen ja nopeisiin johtopäätöksiin: jos yksikin asia on pielessä, se on morjens (tämä kuulostaa niin tutulta, etten voi valitettavasti syyttää kersaa), mutta osaan uskottavasti puolustaa vain harrastuksia, joita kohtaan tunnen jonkinlaista rakkautta. Olen valitettavasti aina tiennyt, etten ole joukkuelajimutsi eikä minusta sellaista saa. 

Koska erikoisolosuhteet jatkuvat edelleen (eikä loppua näy), piti koko palettia arvioida uudelleen. Ohjatun ajanvietteen pitää luonnollisesti olla lapsen mielestä kiinnostavaa, mutta juuri nyt se ei yksin riitä. Harrastuksen täytyy kestää pientä taukoa. On myös todella kätevää, jos harrastus on sellainen, jota voimme treenata ihan täysimääräisesti perheen kera ilman ohjaajaa tai valmentajaa. 

Lopulta kartoituksen tulos alkoi selkeytyä. Tämä syksy mennään tenniksellä ja kuviksella. 

Kesällä tennisleirillä testattu laji vaatii aluksi vain pallosilmää ja voimme treenata pompottelua lähihallissa omin nokkinemme, myös karanteenitilanteessa. Tekniikkaneuvontaa taas osaavat antaa molempien vanhempien lisäksi myös kummit. Sain kipinän ilmoittautua valmennukseen itsekin, koska Snadi ei ollut ainut, jonka harrastusrutiinit menivät uusiksi. 

Käsillä tekemisen riemu taas syttyi sateisen heinäkuun tylsyydessä: peruspiirtelyn kaveriksi löytyi myös virkkaaminen, vesivärimaalaus ja origamit. Kuvataidepuolella me vanhemmat olemme hieman vajakkeja, mutta Snadia osaavat luotsata sekä Mummi että isosysteri. Minä tarjoan liimat ja munakennot.

Ehkä tärkeimpänä muutoksena aikaa jätetään nyt enemmän velttoiluun, koiran kanssa painimiseen ja ystäville. Kaverit olivat kuitenkin ne, jotka kriisissäkin pitivät mielen virkeänä.