Kun kiusaaja on aikuinen

Olen seurannut järkyttyneenä menestyneen suomalaisen taitoluisteluvalmentajan ympärillä vellovaa kohua. Vastuuvalmentajaa syytetään mm. systemaattisesta kiusaamisesta kuten huutoringistä, joissa tavoitteena on henkisesti murskata virheen tehnyt joukkuekaveri. Tätä on ilmeisesti jatkunut vuosikausia ilman, että kukaan on protestoinut.

Me emme harrasta luistelua enkä henkilökohtaisesti tunne tapausta, joten jätän tuomitsemisen tahoille, joille se kuuluu, mutta jos tämä pitää vähänkään paikkansa, on seura todella kuuman paikan edessä.

Kahden harrastajan äitinä tekisi mieli huutaa, että MITÄ HELVETTIÄ? Miten tällainen mielipuolisuus voi olla mahdollista?

Tässä kohussa pelottaa eniten se, miten normaalina kiusaamista pidetään – miten monen nuoren kanssa valmentaja on ehtinyt työskennellä ja jättää pysyviä arpia identiteettiin. Ymmärrän paremmin, jos kiusaaminen jää piiloon yksilölajeissa, mutta tässä tapauksessa kiusaamisesta on tiennyt todella moni ja todella pitkään, eikä kukaan ole tätä ennen uskaltanut kysyä, onko tämä oikein. Miksi lapset hyväksyvät tämän? Miksi he ajattelevat, että näin saa toimia? Miksi auktoriteettia edelleen rakennetaan pelolla?

Luonnollisesti oli pakko kysyä, mitä minä tiedän lasteni valmentajista tai joukkueen tunnelmasta. Yleisurheiluseuran ilmapiiriin olen paremmin perehtynyt, mutta korisharjoituksia ei saa jäädä seuraamaan ja orkesteri harjoittelee iltapäivällä, jolloin olen itse töissä. Näkisinkö vaaran merkit, jos niitä olisi? Toistaiseksi luotan siihen, että esikoinen on kantapään kautta oppinut, että kiusaajan hyväksyntää on turha hakea ja kuopus taas on niin helposti syttyvää laatua, että hänen naamastaan ei ole vaikea tulkita mielialoja. Heidät on opetettu ajattelemaan itse, mutta riittääkö se ylittämään luottamuksen valmentajaan?

Päällimmäisin ajatukseni on tämä: kiusaamisen vastainen työ on häpeän vastaista työtä. Ja että tätä työtä pitäisi tehdä aktiivisesti myös kiusaamaan kasvaneiden aikuisten keskuudessa. Häpeään perustuu kaikki henkinen vallankäyttö parisuhdeväkivallasta koulukiusaamiseen. Häpeälle altistavat sekä tapakulttuuri, jossa kiusattu vaihtaa koulua, ei kiusaaja, että huono itsetunto. Kun häpeä ja syyllisyys lipsahtavat väärälle osapuolelle, kiusaaminen ei tule julki. Moni aikuinenkaan ei tunnista kiusaamista ennen kuin joku muu siihen puuttuu.

Tässä suhteessa maailma on onneksi mennyt parempaan suuntaan. En usko, että on sattumaa, että tällaisista täysin kestämättömistä ja törkeistä metodeista yhtäkkiä uskalletaan puhua. Henkisen hyvinvoinnin arvostus on noussut ja harrastamiseen on opittu yhdistämään raivoisan intohimon rinnalle myös ilo. Samalla on päivittynyt kuva rohkeasta ihmisestä: sellaisesta, joka ei suostu uskomaan, että epäoikeudenmukaisuutta pitää vain kestää ja empatia on heikkoutta edes kilpaurheilussa.

Mielenkiinnolla seuraan tämän junan etenemistä: minkälaisen rangaistuksen valmentaja saa, jos hänet todetaan syylliseksi. Siirretäänkö hänet sivuun valmentajan pestistä, mutta annetaanko hänen jatkaa seuran sisällä muissa tehtävissä? Rangaistus nimittäin kertoo, kenen puolella seura lopulta on.