Pieni pala saaristoa

Olen ihan opettelemalla opetellut rauhalliseksi, pakottanut itseni miettimään kunnolla ratkaisuja, etten kiirehtisi ja hätiköisi turhaan. Erityisen tarkka olen isoissa hankinnoissa. Mutta kun Koti-insinööri taannoin soitti ja puuskutti puhelimeen, että Pikkupoukama on myynnissä, minulta ei mennyt vastaukseen kolmea sekuntia pitempään. "Milloin tarjous pitää jättää?"

Tuossa kolmessa sekunnissa kävin läpi kaiken tarvittavan. Onko pala Saaristomerta ja mäntymetsää sellainen asia, jonka haluan omistaa? Todellakin. Se ei nimittäin ollut mikä tahansa paikka.

Tontti sijaitsee aivan anopin niemennokan vieressä. Siellä on pieni, suojainen, hiekkapohjainen rantakaistale, jossa olemme käyneet kahlailemassa siitä lähtien, kun Skidi alkoi pysyä kanervikossa tolpillaan. Talvella siellä on pulkkailuun sopivat silokalliot ja syksyllä notkelmista löytyy ämpärikaupalla suppilovahveroa, mustikkaa ja puolukkaa. Lisäksi kalliolla on kiva käydä istumassa kun niemennokka on kesällä täynnä porukkaa.

Ja nyt Pikkupoukama on minun sillä tavalla kuin nyt mikään elämässä koskaan on. Ostos tuntui katarttiselta. Eikä vähiten siksi, että viimeksi kun kävin siellä, kaaduin liukkaalla kalliolla ja löin pääni niin, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen hämmästynyt, että jäin eloon.

Tontilla sijaitsee suhteellisen spooky kummitustalo.

Ensinnäkin, rakastan saaristoa ja merta, mutta en ole ollut ihan varma, olenko mökkeilijä. Olemme viettäneet vapaa-aikaa Naantalissa appivanhempien mökillä kohta kaksi vuosikymmentä, mutta olen aina potenut pientä kriisiä paikan suhteen, sillä se ei ole minun. En oikein tiedä, onko ongelma mökkeilyssä vai siinä, että olen tuntenut olevani vieraana enkä tiedä, mikä minun paikkani siellä on. Mutta koska muu perhe viihtyy, minäkin viihdyn. Ja tykkään istua tuulitakissa laiturin nokassa katselemassa kun aurinko laskee Airistolle. Meri on aina ollut sielunmaisemani, siitä ei ole kahta sanaa.

Toiseksi olen kohta 10 vuotta pähkäillyt, mitä ihmettä tekisin äitini perintörahoilla. Kun äitini kuoli häneltä jäi summa, jota ei olisi kannattanut makuuttaa tilillä. Järkevä ihminen olisi varmaankin sijoittanut ne, mutta en keksinyt mihin.

Parasta on ollut miten innoissaan kersat ovat asiasta olleet. Toivottavasti tästä tulee heille rakas paikka.

Kun tilit oli tyhjennetty ja kaupat tehty, Koti-insinööri sanoi, että äitisi olisi ollut tyytyväinen. Niin olisikin! Hän oli suuri omistamisen ystävä, joka piti hyvistä kaupoista ja merestä, ja parastahan oli jos ne sai yhdistettyä. Minä haalin paljon mieluummin rantaviivaa kuin toppatakkeja.

Tänään käytiin kiertämässä tontti koko perheen voimin. Hypittiin ojien yli peurojen jäljissä ja liukasteltiin jäkäläisillä kallioilla, tunnettiin marraskuinen viima kasvoillamme ja mietittiin, mihin sen mökin laittaisi. Tuonneko vaiko tänne ja millaisessa maisemassa sitä aamukahvinsa haluaisi juoda. Sitten joskus kun siihen olisi varaa.

Erikoisinta tässä kaikessa on se, että mökkitontin mukana tuli metsää ja hehtaarin viljelyspelto. Olen siis yhtäkkiä oxymoron, cityvihreä peltotilallinen, espoolainen naantalilainen, joka ymmärtää maanviljelystä yhtä paljon kuin sika satelliitista. Onneksi pelto on vuokralla. Olen tietenkin jo löytänyt itseni pohtimasta viljelymahdollisuuksia. Perunasta olisi kokemusta kyllä, sellaiselta kuuden neliön alalta, johon kuokitaan näpit jäässä vaot huhtikuussa. Ja sitten olisi tietenkin viinirypäleet, härkäpavut ja kukkaniityt. Koti-insinööri ehdotti hamppua ja laamoja. No, miksei.

Keväällä siellä näyttää tältä.

Hän kävi pärryyttämässä meidän tervetulleiksi.

Tontille mahtuu myös kammottava avohakkuualue, joka saa elpyä ja kasvaa puuta niin pitkään kuin elän. Taidanpa tehdä ilmastoteon ja istuttaa sen täyteen kaikkia lempipuitani, tammea, verivaahteraa ja hevoskastanjaa, ja perustan jonkun retriitin, jossa saa olla hiljaa ja halata puita.

My precious.