Kuka jää yksin?

Odottelin taannoin Snadia koristreeneistä hallin ulkopuolella. Lapsia tuli ulos tasaiseen tahtiin, mutta Snadi viipyi. Pihalla seisoi toinenkin äitioletettu, joka katseli kelloaan vähän väliä. Vartin odottelun jälkeen hänen lapsensa säntäsi ulos posket punaisina. "Anteeksi, jäin suustani kiinni!", tyttö tokaisi. Arvasin jo kenen kanssa. Pälpättävä kuopukseni oli tehnyt sen, mitä hän parhaiten osaa: puhunut jonkun pyörryksiin. Kävi ilmi, että tyttö oli uusi, joten hänkin oli kaivannut juttuseuraa.

Olin vähän odotellutkin tätä hetkeä. Sosiaalinen hölösuumme tutustuu normaalioloissa vaivattomasti niin tyttöihin kuin poikiinkin, mutta vaikka treenejä oli takana jo kaksi kuukautta, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Snadi tuli ulos kertoen enemmän ihmisistä kuin harjoittelusta. Syynä muutokseen oli pieni ryhmä. Lauantaitreeneihin tulee vain kourallinen lapsia. Se normaali, melkein 50 lapsen ryhmä aiheuttaa pukuhuoneeseen sellaisen melutason ja ryysiksen, ettei se juuri houkuttele seurustelemaan, vaikka olisi kuinka sosiaalinen.

Tämä muistutti taas siitä, että yksinäiseksi voi jäädä ja tuntea itsensä monella tavalla, se ei ole vain kiusattujen osa. Tutustuminen (ystävystymisestä puhumattakaan) on välillä vaikeaa niillekin, jotka eivät ole erityisen ujoja. Ulkopuoliseksi jääminen saattaa tapahtua ihan vahingossa, olosuhteiden muuttuessa vaikkapa silloin, kun hyvä ystävä vaihtaa koulua: toinen jää yksin ja toinen ei tunne uudessa koulussa ketään.

Väitän, että tällaisiin sosiaalisiin mullistuksiin on vaikea pyytää apua, sillä yksinäisyydessä on jotain häpeällistä ja hämmentävää. Ikävintä on, että yksinäisyys alkaa nopeasti ruokkia itseään: kun tottuu olemaan yksin, epävarmuus, torjumisen pelko ja kynnys lähteä porukkaan mukaan kasvavat. Samalla voi alkaa myös ajatella, että ehkä tämä onkin asioiden normaali tila. Muistan itsekin kun ala-asteella ystävyyssuhteet menivät solmuun. En minä siitä kenellekään kertonut. En luottanut siihen, että yksikään aikuinen olisi osannut auttaa, se oli minun henkilökohtainen suruni. Tilanne jumittui paikoilleen pitkäksi aikaa, sillä mitään tukea ei ollut tarjolla.

Yksinäisyys täytyykin nähdä, jotta kierteen voi estää. Yksi loistava työkalu, josta Salamatkustajan Satu taannoin kirjoitti, on sosiogrammi:

"Sosiogrammi tehdään siis niin, että opettaja tekee oppilaille kaverikyselyn ja kirjoittaa kaikkien vastanneiden oppilaiden nimet paperille. Jos Jenna mainitsee Marian, opettaja vetää Jennasta Mariaan nuolen. Jos Mariakin on nimennyt Jennan, nuoli on kahdensuuntainen. 

Nuolipiirrosten jälkeen open edessä on kartta, josta näkee luokan sosiaalisesti suosituimmat kaverit, yksinäisemmät ja he, jotka eivät saaneet mainintoja tai jotka eivät itse maininneet ketään. Sosiogrammi siis kertoo luokan ryhmäytymisestä. Se näyttää, ketkä ovat "suosittuja johtohahmoja" ja kenellä on luokassa vähemmän kavereita."

Tajusin, että sovellan sosiogrammiharjoitusta luokkakuvan muodossa. Kun katsomme yhdessä luokkakuvaa, pyydän ipanoita kertomaan, millaisia tyyppejä luokasta löytyy: ketkä leikkivät keskenään ja keiden kanssa tulee alituiseen kinaa. Siinä samalla tulee juteltua myös siitä, olisiko kiva jos joku kaveri kävisi meillä useammin. Usein pulpahtaakin joku uusi nimi, mahdollisesti rinnakkaisluokalta. Joudun edelleen muistuttamaan jopa digiajan lapsille, että kivoihin ihmisiin kannattaa pitää yhteyttä ja se varmistetaan vaihtamalla puhelinnumeroita.

Kun puhuimme syksyn luokkamuutosten aiheuttamista ystävyyssuhteista, kävi ilmi, että Skidi toimii joskus välkkäkamuna. Välkkäkamu on yleensä kuutosluokkalainen oppilas, joka kartoittaa pihalta yksin istuskelevia oppilaita ja pyytää heitä mukaan leikkeihin. "Jotkut lähtevät ja jotkut eivät. Joitakin pitää pyytää kaksi kertaa." Ja Skidi tietää, mistä puhuu.

Lapsuus on täynnä kimurantteja sosiaalisia tilanteita ja haavoittuvaisia ihmissuhteita, joita kaikkia ei korjata tarjoamalla harrastuksia, synttäreitä ja leikkitreffejä. Aikuinen ei millään voi olla perillä kaikista välituntien ja pukuhuoneiden käänteistä, mutta juttuseuraksi voi aina tarjoutua. Aloittaa voi vaikka kertomalla omia kokemuksiaan, niitä vähän kipeitäkin.