Vaikka murtunut sormi piti huolen siitä, että en päässyt reväyttämään itseäni kotitöillä (kävin kertaalleen kyllä kaupassa), hommaa oli jokaiselle illalle aivan sutena. Havahduin tällä kertaa siihen, miten paljon to do -listalla on sitä henkistä itsestään huolehtimista. Saan kyllä hoidettua arjessa kohtuullisen helposti pakolliset rastit kuten täsmäostokset, kampaajakäynnit ja jumpat.
Mutta oman ajan leiriviikko näytti, että normiarjessa jää edelleen tekemättä paljon asioita.
Tästä retriitistä tuli ystävien tapaamisviikko. Joka päivä oli lounas- tai iltatreffit jonkun kanssa enkä todellakaan edes ehtinyt treffata kaikkia, joita olisin halunnut. Jäi fiilis, että olisi kiva tehdä ystävien tapaamisesta vähän kevyempi ponnistus kuin yhteinen urheiluviikonloppu. Se olisi ihan mahdollista, arkena.
Pikkulapsivaiheeseen on helppo jäädä jumiin monella tapaa. Unohtuu, että ei meillä enää asu niitä. Skidi on jo jonkin aikaa ollut helppohoitoinen ja nyt Snadikin on alkanut itsenäistyä kovaa vauhtia ja luuhaa illat ympäri kyliä ellei kikata kaverinsa kanssa omassa huoneessaan. Palveleminen voi jäädä päälle mutta niin jää myös kokemus omasta ajankäytöstä ja velvollisuudesta.
Olen oppinut juoksemaan kotiin heti kun pääsen töistä.
Jaamme ja vaihdamme edelleen vahtivuoroja minuutin tarkkuudella.
Hommaan hoitajia vaikka iltamenot voisi kuitata myös yökyläilyillä.
On uudelleenkouluttautumisen aika. Kyllä sitä aikaa on myös ystäville kun vaan päästää irti turhasta päivystyksestä, jota kukaan ei oikeasti kaipaa.
Voisin ottaa helposti ohjelmistoon arki-iltatapaamiset ystävien kanssa. Liukumavaraa on päällekkäisiinkin menoihin sillä lapset osaavat olla itsekseen kotona. Parasta olisi yhdistää ystävät ja keski-ikäisyys eli pitkät kävelylenkit tai visiitit alppiruusupuistoon, jalkahoitoon tai kulttuuririentoon.
Johonkin väliin voi sitten aikatauluttaa sitä siunattua joutilaisuutta, koska sitäkin tarvitaan. Kyllä sitä pyykkiä ehtii pestä myöhemminkin.
Kyllähän ne pärjäävät keskenään,mutta meillä ainakin kaipaavat aikuista. Olen mielelläni läsnä, kun vielä jonkin aikaa kaivataan.
VastaaPoistaJuu niin minäkin. Tässä puhuin siitä turhasta päivystämisestä, joka on vain jäänyt tavaksi.
PoistaKyllä lasten kanssa juttelemalla selviää mihin lapset ovat valmiita. Meillä keskimmäinen on aloittamassa syksyllä koulun ja on nyt saanut tulevan koulukaverin kanssa harjoitella keskenään meillä palloilemista sillä aikaa, kun aikuiset käyvät esim. kaupassa. Ihan hillittömän hyvin ovat viihtyneet ja vastaanotto palatessa on mallia "ai te tulitte, moi", jonka jälkeen parivaljakko häviää takaisin omiin puuhiinsa. Lapset ovat erilaisia, perheet ovat erilaisia, ympäristöt ovat erilaisia. Jos joku perhe lapsineen katsoo, että nyt voisi kokeilla tällaista tai tuollaista, niin ei se ole keneltäkään pois. Tuskin kukaan täysjärkinen jättää lapsiaan itkemään ja kärsimään. Lapsille pitää myös antaa tilaa kasvaa ja kokeilla omia rajojaan, turvallisesti yhdessä aikuisen kanssa suunnitellen. Se, että lapsi on kaverinsa kanssa meillä tovin verran, ei tarkoita sitä etten minä ole kaivattu ja lapselle turvallisesti läsnä.
PoistaOn myös niitä vanhempia, jotka tekevät itsestään tarpeellisia, vaikkei lapsi sitä enää kaipaa. Lapsen esikouluryhmässä oli vielä toukokuussa aika monta sellaista vanhempaa, jotka lapsen tuodessaan alkoivat ensimmäiseksi riisua lasta. Siis sellaista parin kuukauden päästä koulunsa aloittavaa aivan perustervettä lasta. Siellä ne isät ja äidit kumartelivat tarralenkkareita availemassa, nykivät vetoketjua ja vielä veivät vaatteet naulakkoon. Oliko se lapsen edun mukaista ja sitä mitä lapsi juuri siinä elämänvaiheessa tarvitsi? Luultavasti ei.
Hahah, mä taidan olla just toi eskarilaisen passaaja ainakin ajoittain. Varmaan osin itseaiheutettua, osin lapsen luonnekysymys mutta kun pääsääntöisesti aina on kiire töihin niin se viisikin minuuttia enemmän kulutettua aikaa eskarin naulakoilla alkaa vähän tuskastuttaa. Helpommalla pääsee kun auttaa sitä lasta. Koska lapsi on käsittämättömän hidas haahuilija. Ei oo hänellä kiire, ei.
PoistaMeillä on ollut tåmän viikon parisuhderetriitti ja jatkan siitä vielä ensi viikon taivaanlintua ja tässä samassa ollaan miehen kanssa puhuttu siihen että millainenkohan kulttuurishokki tuo lapsen koulutunaloitus tulee olemaan meidän ajankäytölle. Tähän asti kun se kuka vie-kuka hakee -show on määritellyt sen että kuin liukkaasti pitää toisen vanhemman aamulla lähteä että on sitten iltapäivällä ajoissa portilla. Samoin tajuttiin, että meiltä alkaa olla täysin ohi se aika että kesäaamuisin roudaamme itsemme ja lapsen leikkipuistoon. Siinä se iskee lippuksen päähän ja kengät jalkaan ja painaa kavereiden kanssa pihalle. Jotenkin tosi vaikea löytää nyt se tasapaino sille, mitten ollaan kyllä tarvittaessa saatavilla, muttei tosiaankaan helikopterivanhempina enää istuta hiekkalaatikon reunalla,
VastaaPoistaSe on totta! Tämä uusien uomien hakeminen vaatii vähän totuttelua. Leikkipuistoajat ovat meiltäkin menneet ohi ihan huomaamatta: nuo lähtevät nykyään lähipuistoon kahdestaan jos haluavat mennä, ei meitä siellä kaivata. Tämä vuosi vielä on pit stop päiväkodilla mutta ensi vuonna ei enää. Jännä nähdä kuinka se lähtee liikkeelle.
PoistaToi on hyvä puoli ns. ihmisten ilmoilla asumisesta. Meillä ei tuleva koululainen ja tuleva eskari liiku minnekään ilman vanhempaa ja elämä ei juurikaan poikkea keskimääräisestä keskieurooppalaisesta. Eli vanhemmat kuskaa ja vanhemmat hakee ja siinä sivussa passaa.
VastaaPoistaKumpikaan ei osaa liikkua itsenäisesti, eikä meille voi tulla kavereita, paitsi jos ne haetaan tai tuodaan.
Toki pärjäävät yksin/kaksistaan joitakin aikoja. Nuorempaa en kyllä yksin juurikaan jätä, koska tekee kaikki kielletyt heti (ja jää kiinni)....
Joo, on tässä puolensa, vaikka sitten myöskin muu liikenne on aika iso oppi ennen kuin voi esim kauppaan päästää. Mutta ei ole sattumaa että olen vuoden sisään aloittanut romaanin kirjoittamisen. On aikaa!
PoistaMun lapset on vielä pieniä (3 ja 4 v.), mutta sain parhaan ystäväni takaisin elämääni sopimalla "tapaamisoikeudesta". Joka tiistai töiden jälkeen nähdään kahvilla tms. Ennen tapaamisvälit aina venyi, kun ensin piti saada aikaiseksi (jommankumman) ehdottaa ja usein oli jotain muita menoja niin, ettei sopinut. Nyt on aika aina kalenterissa ja satunnaisesti sumplitaan, jos tulee este.
VastaaPoistaOnpas ihana tuo tapaamisoikeus! <3
PoistaKiitos taas mainiosta oivalluksesta. Totaaliyksinhuoltaja tässä on kahdeksan vuotiaan kanssa jo vähän tyhjän pesän syndroomaa pukannut tämän vuoden �� Asumme turvallisella pientaloalueella ja lapsella on useita kavereita naapurustossa. Minä, joka olen toivonut omaa aikaa, mahdollisuutta harrastaa ja rauhassa tehdä kotiaskareita olenkin nyt saanut mahdollisuuden em vähän niin kuin varkain. Huomasin että varsinkin näin kesällä lasta tuskin näkee koko päivänä. Mennä viipottavat puistoissa ja pihoilla yhdessä porukalla. Kotiin soitan syömään, välillä koko porukankin. Kaverit tulevat hakemaan yhteiseen harrastukseen ja välillä tehdään retkiä yhdessä metsään tai kaupunigin vilinään yhden aikuisen valvonnassa. Tällaista elämää ja lapsuutta toivoinkin lapselleni,kun muutimme tänne. Tämä on ihana elämänvaihe kaiken yksin jaksamisen jälkeen.
VastaaPoistaMä tunnistan kanssa tuon kotiin kiirehtimisen suoraan töistä. Se on jotenkin jäänyt päälle, vaikkei enää olisikaan niin kiire (lapsi 9v.). Perjantaina kun olin lähdössä töistä ja puhuin miehen kanssa puhelimessa kauppaostoksista, mies mainitsi ohimennen että lapsi lähti kaverilleen kylään ja kysyi mennäänkö kotiin terassin kautta. Hämmentävää, että tällainenkin on nykyään mahdollista, kun lapsella alkaa yhä enemmän olla omiakin menoja.
VastaaPoista