 |
| Joulusaunan peruuntuminen olisi itkun paikka. |
Perheellisten lomat eivät aina mene ihan putkeen. Ja se on yllättävän raskasta.
Nyt kun nuorinkin on jo viisivuotias, kersoilla on jo jonkinlainen vastustuskyky eivätkä ne imuroi ihan jokaista mikrobia kitusiinsa. Niitä terveitä pätkiä ei oikein edes rekisteröi, kunnes kuumemittari näyttää hippasen vajaata kolmeysiä. Tulihan se päiväkodissa pyörinyt streptokokki sieltä, jouluviikolle. Muistin taas, millaista se pahimmillaan oli. Sairaan lapsen hoitovuorojen jakamista, yöherätyksiä, lääkintäarpomista, terkkarijonottamista.
Mutta loman saimmekin sitten viettää ihan normaalisti, mikä paikkasi hässäkkää. Kiitän siitä. Kaikille ei käynyt ihan näin hyvin.
Lomaan osuva sairasteluperiodi on jotenkin kohtuuton. Jos arki on haastavaa (kuten pikkulapsiperheessä saattaapi olla) ja stressaavaa, lomaan kohdistuu isoja odotuksia. Hiljaiseksihan se vetää, jos sillä paljon odotetulla yhteisellä ajalla on pakko perua kaikki suunnitelmat ja keskittyä lähinnä sietämään huonotuulisia perheenjäseniä. Incl. itseään.
Siinä samalla natisee liitoksissaan se parisuhdekin. Lapsiperhe-elämä muuttaa suhdetta sekä parisuhteeseen että vapaa-aikaan. Ja nuo kaksi muodostavat aika tiukan kombon.
Jälkikasvun myötä vapaa-aika -- sellaisena kuin minä sitä olin tottunut viettämään -- lakkasi olemasta. Ennen lapsia rakkaus pysyi kasassa ihan itsestään, ei sitä tarvinnut tekohengittää. Lasten jälkeen aikuistenvälisen suhteen ylläpito vaatikin työtä, panostusta tai jopa ajoittaisia pelastusoperaatiota. Vapaa-aikaa oli pakko nyhjäistä tyhjästä.
Jos perhe-elämässä on niitä mukavia hetkiä, vastoinkäymisiä on paljon helpompi kestää. Korttitalo romahtaa aina välillä, mutta sitä ei tarvitse aktiivisesti pelätä. Loma korjaa.
Pikkulapsiaikana ei saisi erota ja ihan hyvästä syystä - ei se ole mikään normaali tila.
Haasteena onkin se, miten korjata tilanne, jos lomakin on mennyt vituiksi. Äkäisyydella on taipumus kroonistua. En ole ihan varma, saako pikkulapsiaikana kertynyttä karstaa pois kokonaan. Kun pahin on ohi, voi katsoa löytyykö savuavista raunioista jotain pelastamisen arvoista. Joskus löytyy, joskus ei löydy. Mutta on ihan varma, että joululomalla terveysaseman jonossa niitä rippeitä ei kannata etsiä.
Tsemppiä siis kaikille, joiden loma meni johonkin muuhun kuin rentoon yhdessäoloon!
Tänä jouluna on aika moni tainnut sairastaa. Meilläkin yksi kuume ja kälyn aatonaattona leikattu peukalon jänne (työtapaturma). Tapanin jälkeen arki alkoi kahden osalta vatsataudissa. Mutta onneksi lapset ovat ehtineet tehdä lomalla myös kivoja juttuja ja päästiinpä mekin miehen kanssa kaksin syömään. Palaset siis kohdillaan 😊
VastaaPoistaNäin ainakin minun somekuplassani tai sitten siitä vain puhutaan avoimemmin. Hyvä että saitte kuitenkin myös kivoja juttuja mukaan!
PoistaJa niin upposi taas. Kolmen viikon (voi olla pidempikin, mutta sekosin laskuissa) 4/5flunssassa ja yksi kahdesti rumban aikana joka osui juuri ennen ja jälkeen joulun oli todella kuumottava olla aikuinen.
VastaaPoistaNoi pitkät sairastelujaksot kyllä koettelevat ihmistä. Meillä ei ole enää tänä vuonna ollut mitään totaalikarmeita tautisettejä, mutta empatiseeraan kovasti kaikkia, joilla on ollut. tsemppiä teille!
PoistaMeillä 6-vuotias oli kuumeessa joulupäivästä uudenvuodenaattoon, nuorempi vähän lyhyemmin samassa aikahaarukassa. Mä olin lomalla ja me ihan hyvillä mielin kateltiin leffa toisensa perään ja nukuttiin siskonpedissä jotta ei tarvi yöllä nousta kauas omasta sängystä. Mitään suunnitelmia ei ollut lomalle, joten mitään ei tarvinut perua. Ja koska ulkona oli ihan pääkallokelit niin mitään ei missattu siitäkään. Eli sairastaa voi rennostikin :) Mutta ymmärrän kyllä pointin, harvoin meilläkään näin leppoisasti menee.
VastaaPoistaRennosti sairastamisen kurssi voisi olla tarpeellisempi kuin synnytysvalmennus!
PoistaSairastuvalla vahvuus 4/4. Toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen kerta! Koskaan ennen jouluaaton illallinen ei ole kestänyt 10min (loppu itkevän vauvan hyssyttelyä).
VastaaPoistaOh noes, voimia. Noi vauvan/pikkulapsen kanssa vietetyt jouluateriat ovat kyllä olleet meidän perheessä aina vitsi, terveitä tai ei. Nyt pari vuotta on ollut sellainen mukava tilanne, jossa kaikki syövät itse ja lähtevät sitten leikkimään kun eivät enää jaksa kuunnella.
PoistaNo Mitenkäs sitten kun se ei ole vain se loma mikä meni pieleen... tuli vakavampaa sairastelua (eturauhassyöpä alle 50 kymppisellä), kolmen vuoden työttömyys toisella ja toisella jatkuvat pätkätyöt..
VastaaPoistaLasten sairastettu tai omat flunssan tuntuu silloin aika pikkujutuilta..
Elämä voi olla raskasta monella tavalla, ei suruja voi vertailla. Tsemppiä teille.
Poistaen ole tuo aiempi kommentoija, mutta tiedätkö, suruja voi vertailla. toki jollakin on aina asiat huonommin, mutta oletko tosissasi sitä mieltä, että pikkulapsiperheen flunssa-aalto on verrattavissa syöpään? ettäkö ihan tosissaan kärsitte samalla tavalla?
PoistaEi niitä voi verrata ei, mutta se jonkun toisen ihmisen syöpä tai työttömyys on laiha lohtu istuessa oman parisuhteen raunioissa sairastavan lapsikatraan keskellä jouluaattona, eikö? Kun naapurissa on on kolme lasta vatsataudissa ja mies työmatkoilla, kannan ovelle kupin kahvia äidille ja jätän heiluttelematta erityislapsikorttejani; "Ai teillä on noro, no se on pinetä autismiin ja ADHD:hen verrattuna..."
PoistaMeillä oli kuitenkin tosi mukava joulu ja pikkulapsivuosistakin selvittiin yllättävän vähillä vaurioilla.
Niin, mun pointti ei ollut oikeastaan lasten nuhan raskaus vaan parisuhteen ongelmat pitkittyneessä stressaavassa elämäntilanteessa. Enkä valitettavasti osaa laittaa työttömyyttä ja avioeroa mitenkään järjestykseen.
PoistaKaikki ansaitsevat empatiaa, mutta surujen vertailu on hyödytöntä, koska aina on se Aleppon katulapsi.
Eka anonyymi selventää... Tarkoitukseni ei ollut vertailla vaan tuoda esiin sitä asiaa että kun elämässä vastaan tulevat vaikeudet ovat kestoltaan pidempiä kuin viikko tai kuukausi tai vakavuudeltaan hankalampaa kuin vatsatauti tai flunssa, on mittasuhde hiukan erilainen. Ja niitä parisuhteen palasia ei välttämättä ole enää voimavaroja edes etsiä. Kun kaikki voimat menee siihen että saa kodin pyöritettyä ja jotenkin säällisesti lapset puettua ja syötettyä.
PoistaEli itse asiassa tarkoitin ihan samaa mitä Katja.
Voin sanoa että kyllä meilläkin on pikkulapsiaikana ollut kaikenlaista tapahtumaa ja tautia, mutta vasta nuo pitempiaikaista muut ongelmat on vetäneet parisuhteen tiukille. Silti... eilen tuli 22 vuotta yhteistä taivalta täyteen.
Parisuhteen ylläpitämisestä tulee aika helposti mahdotonta jos asiaan ei ole millään tasolla koskettu ennen kuin se sinappikone/koneet liittyvät ruokakuntaan.
VastaaPoistaSe univelka-sterssi-lapsetlahkeessa ei nimittäin erityisesti myöskään kohenna kenenkään diplomaatintaitoja joten on usein todennäköisempää että jos kotivanhemman 'ois kiva joskus päästä johonkin' pyyntöön ei tule suoraa joota ja vielä suorempaa toteutusta niin hetken päästä kotivanhempi on jo niin puhki että ei suoraansanoen edes jaksaisi lähteä mihinkään. Paitsi ehkä vaatehuoneesen itkemään kun lapset nukkuu. Ei mikään kovin hedelmällinen pohja kukoistavalle suhteelle, etenkin jos puolison elämäntilanne on niin kaukana siitä perhestressistä että yhteistä kieltä ei oikein ole.
Omalla kohdallani pääsin ehkä vähemmällä sen takia että olen Katjan tavoin introvertti enkä kovin alleviivatun lapsirakas noin lähtökohtaisesti. Se symbioosivaihe vauvan kanssa tuntui siis lähtökohtaisesti lähinnä pallolta jalassa (joo, sytyttäkää roviot valmiiksi..) enkä tuntenut vähäisintäkään huonoa omaatuntoa siitä että tuuppasin vauvan ja pullon siipalle ja lähdin edes puoleksi päiväksi johonkin tuulettumaan. Yleensä metsään kävelemään, joskus tapaamaan kavereita.
Oli helpompi keskustella niistä lapsehoitojärjestelyistä kun toinenkin osapuoli a) osasi hoitaa sitä lasta, b) ymmärsi mistä on kyse kun on taaperoikäisten kanssa yksin kotona ja c) oli em kohtien vuoksi motivoituneempi itsekin etsimään meille sitä yhteistä aikaa ja pitämään osaltaa mun stressitasoja jotenkin hallittavalla tasolla.