Elämä herkän ja kiltin esikoisen kanssa on avannut aivan uudenlaisen näkökulman koko lastenkasvatukseen. Olen joutunut muuttamaan monia periaatteitani havaittuani etteivät yksioikoiset toimintamallini kertakaikkiaan toimineet. Tyyppi on täysin erilainen kuin minä.
Olen ollut tämän faktan kanssa monta kertaa vastakkain, hyvin usein ruokapöydässä.
Muistan kun sain kolmevuotiaalta Skidiltä aamupuuropelleilyn aiheuttaman hiiltymyksen jälkeen lastenkasvatusohjeen: "Äiti, älä komenna tuolla tavalla tomerasti vaan sano leppoisasti: 'Älä tee tuota'."
Mykistyneen epäuskon hetken jälkeen esitin tukun vastalauseita:
Pakkohan mun on, koska sä et muuten kuuntele!
Ainahan mä ensimmäisen kerran pyydän kauniisti!
Ja kun sä teet kaikkea vaarallista!
Ja kas vain: huomasin taas korottavani ääntä.
Lapset tekevät kaikkea turhaa, älyvapaata ja vaarallista: syövät väriliituja, koskevat palaviin tuikkuihin, tasapainoilevat patterin päällä ja paiskovat elektronisia laitteita lattialle. Tämän johdosta tulee ipanoille harva se päivä ladelleeksi kieltoja kovalla äänellä, närkästyneenä. Etenkin, jos ja kun kyse on asiasta, josta ei huomauteta ensimmäistä kertaa.
Vaikka uskon kuriin, uskon myös siihen, että voin omalla käytökselläni vaikuttaa muiden käytökseen. Haluanko opettaa kersoille, että konfliktissa ja tunnekuohussa voi aina menettää itsehillintänsä ja korottaa äänensä, vai että tilanteessa voisi hakea jotain muutakin ratkaisua?
Niinpä. Ärsyttävää. Kyllä minä voin vähentää äänensävyn jäpättävyyttä ja vaihtaa sanavalinnat lempeämmiksi. Jos haluan ja yritän. Sarkasmikin menee yleensä alle viisivuotiaiden lasten kanssa hukkaan.
No, joku aika sitten tajusin, että sama koulutus on jatkunut Snadin kanssa. Hän on tehnyt sen olemalla samanlainen kuin minä. Snadi ei yritä viimeiseen asti välttää konflikteja kuten siskonsa. Olemme molemmat äkkipikaisia ja aina valmiita taisteluun. Jos hänelle huutaa, hän huutaa takaisin.
Sain jonkinlaisen oivalluksen, kun eräänä aamuna eivät meinanneet talvikumpparit millään kelvata jalkaan. Tuhahdin Snadille, että en jaksaisi nyt millään vääntää tästä asiasta.
Snadi totesi, että okei, ei sitten, väännetään illalla.
Mitä hittoa.
Tällä väsyneellä reaktiolla sainkin aikalisän. Illalla kävimme asiasta lyhyen keskustelun ja kengät olivatkin olleet ihan hyvät. Päiväkodin pihalla olevaan lätäkköön oli voinut mennä kumpparit jalassa.
Järkipuhe tehoaa ihan hirveän harvoin, mutta tunnepuhe toimii melkein aina. Snadia kannattaakin lähestyä empatian kautta. On pakko näyttää, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy ei-toivotulla tavalla. Ja niitä tunteita on paljon! Surua, kiukkua, närkästystä, paheksuntaa, järkytystä, ällötystä, harmia, huolta ja epätoivoa.
Voin kertoa että lehtiharavakin on parempi tässä tunteiden sanoittamisessa kuin minä. Ottaisin siihen synnytysvalmennuksen ja parisuhdeterapian kylkeen ainakin pari kurssia tunneilmaisua, kiitos.
Sarkasmi ei kannata ollenkaan, siitähän on hyvä esimerkki Muumeissa....näkymätön lapsi...
VastaaPoistaEn tunne juuri yhtään muumeja, joten en tiedä tuota tarinaa. Lähinnä nerokkaat kommenttini menevät vain yli hilseen. :(
PoistaLöytyy saman nimisestä novellikokoelmasta Näkymätön lapsi. Suosittelen, siinä tarinassa on muutenkin hyviä pointteja lasten kanssa kommunikoinnista.
Poistalasten kanssa armoton rehellisyys toimii toisinaan: "mä oon ihan järjettömän väsynyt, töissä oli kamala päivä ja mua itkettää ja suututtaa kaikki ja teitä on enemmän kuin mua, en pysty kinaamaan nyt tästä. voitaisko vaan yrittää hoitaa hommat?"
VastaaPoistaYleensä hoituivat (ja hoituvat).
Niinpä! Empatia toimii ylllättävä hyvin kun sitä vaan uskaltaa käyttää. :)
PoistaToimiva perhe -kurssilla just noita harjoitellaan. Espoon seurakunnat järjestää niitä säännöllisesti. Suosittelen!
VastaaPoistaPitäis olla aina aito. Ja uskaltaa olla kiva. Sillä pääsee jo pitkälle.
VastaaPoistaMeillä toimii käsittämättömän hyvin tämä: " Mä pyydän viimeisen kerran nätisti - laitatko ne housut jalkaan" loppuosa yliystävällisesti ja nätisti sanottuna. :D Myös lapsen neuvosta opittu!
VastaaPoistaPitää olla aito joo ja näyttää tunteet, mutta kyllä mä oon herkän ja vastuuntuntoisen esikoisen kanssa oikeasti aika varuillaan sen kanssa, ettei sit käy niin ettei hän uskalla yhtään kiukuta tai suuttua ettei äidille tule paha mieli. Kirkkaimmin mielessä kun hoito alkoi syksyllä ja menin hakemaan ja hoitaja kertoi että lepohetkenä oli tullut vähän itku ja ikävä. Lapselta kysyin kotona että miten päivä meni, niin tämä vastasi katse varpaissa murheellisena: "Minä yritin olla äiti reipas että sinä olisit iloinen, mutta sitten minun oli pakko itkeä vaikka yritin niin kovasti etten itkisi".
VastaaPoistaMutta siis toki meillä aikuisetkin näyttää tästä huolimatta tunteensa, mutta tosiaan muistutuksena kaikille, että vähän saa olla varovainen jos lapsi on kovin herkkä.
Olen niin samaa mieltä, että esikoistaan odottavien perhevalmennukseen pitäisi ehdottomasti kuulua yksi hyvä luento tunteiden sanoittamisesta. Onneksi sitä voi oppia myöhemminkin ja ehkä onkin parempi opetella vasta kun on ensin muutaman vuoden käyttänyt tehottomampia taktiikoita :) Minulla oli helppoa esikoisen kanssa, kun ollaan molemmat samanlaisia herkkiksiä ja ymmärretään toisiamme jo katseesta. Kuopuksen kanssa piti sitten alkaa opettelemaan ihan uusia juttuja.
VastaaPoista