Nyt kun lapset ovat isompia, haluaisin tehdä paljon enemmän metsä- ja saaristoretkiä, kaupunkiseikkailuja ja käydä vaikka Haagan rhodopuistossa. Mutta kun muu perhe ei ehdi. Heillä on viikonloppuisin harrastuksia, kosnertteja, keikkoja, synttäreitä ja sen sellaista. Eikä nuorimmaisesta ole vielä kovin haastaviin suorituksiin. Pakko siis tyytyä rauhallisempaan tahtiin.
Olen myös usein lasten kanssa kotona kolmistaan. On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa.
Paikkoja, joissa tarvitsisi ehkä välillä vähän apua.
Paikkoja, johon kaipaisi kokeneempaa opasta.
Paikkoja, joissa lapsilla olisi kivempaa, jos olisi omanikäistä seuraa.
Ja entäs jos vanhempien intressit ovat aivan erilaiset? Perheiden oletetaan tekevän yhdessä kaikenlaista, mutta on kypsää tehdä omasta mielestä kiva perheretki, jos reissussa lähinnä joutuu miettimään, että mitenköhän tuo toinen nyt jaksaa ja viihtyy.
Työkaveri viittasi tässä kohtaa. Hänen miehensä ei suostu ollenkaan lähtemään metsäretkille. Siksipä hän käy lapsen kanssa retkillä yksin. Ja hänkin kaipaisi seuraa. Päätimme sopia metsätreffit ensi tilassa!
Ystävyysvaje syntyy salakavalasti.
Elämäntilanne asettuu poikkiteloin hyvienkin ystävien kanssa. Kaikilla on samaan aikaan omat ruuhkavuotensa ja aikatauluhaasteensa, vapaa-aika ja toiveet natsaavat yhteen vain harvoin - ole siinä sitten aktiivinen.
Ja jos lapset syntyvät eri aikoihin, tulee monta vuotta kestävä kausi, jolloin yhteistä tekemistä ei ole kovin helppo kehittää. Ja silloin kun jotain sopii, iskee vähintään vatsatauti, keripukki ja korvatulehdus.
Kaipaisikohan tämä maa vielä yhtä ystäväprojektia? Ystäviä on etsitty erilaisilla kampanjoilla ja verkkopalveluilla niin lapsille kuin vanhuksille, maahanmuuttajille ja vammaisille, mutta entäs me keski-ikäiset perheelliset?
Facebookissa voi yrittää huhuilla seuraa, mutta siellä on yleensä ne kiireiset omat kaverit. Pitäisikö päiväretkiseuran hakuun olla oma tinder?
Joskus tietenkin auttaa, että ihan vain avaa suunsa lounaspöydässä.
"On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa."
VastaaPoistaJäin tuota yksittäistä lausetta miettimään? Minne ei kehtaa tai osaa mennä yksin?
t. YH, joka käy monissa paikoissa yksin/lapsen/lasten kanssa ilman toista aikuista
Tämähän riippuu ihan ihmisestä! Mulla on kärsimättömänä ja lyhytpinnaisena ihmisenä hyvinkin korkea kynnys lähteä lasten kanssa moniin paikkoihin, varsinkin museot ja muut kulttuurikohteet ovat kysymysmerkkejä. Vaikka selkeän lapsikielteinen ilmapiiri onkin vähän muuttumassa, ei lapsiystävällisyys ole mikään tehdasasetus. Sitten tuohon osaamiseen liittyy kaikki uuden kokeileminen ja uusiin paikkoihin löytäminen. Vihaan harhailua etsien jotain huonosti viitoitettua luontopolkua.
PoistaSamat fiilikset. Siksi haaveilenkin muutosta Välimeren maihin, joissa lapsiystävällisyys on tehdasasetus. Siellä ikävä aikuinen on samanlainen poikkeus kuin täällä ystävällinen aikuinen. Ja lasten äänet ja temmellys katoavat aikuisten äänten ja huitovien käsien alle, siinä missä Suomessa lapset erottuvat normaalilla puheäänelläänkin zombimaisten, mykkien, patsaana jyräävien suomalaisten seasta.
PoistaEli et menisi yksinkään, siis ilman lapsia ja ilman toista aikuista, ihan yksin niihin uusiin tilanteisiin? Silloin on tosiaan ihmisluonteissa isoja eroja. Tai vain kokemuksissa. Kun kerran uskaltaa yrittää, saattaa yllättyä ja mennä yksin toistekin��
PoistaOsuipa sopivasti. Tässä huomaa sen, että ehkä perheellisenkin kannattaisi pitää kiinni niistä sinkkuystävistä, jotka jäävät syrjään heti kun löytyy puoliso ja tulee lapsia. Niillä sinkkuystävillä nimittäin olisi aikaa tavata edelleen, mutta onko halua, kun perheet ajoivat oikealta ohi jo vuosia sitten.
VastaaPoistaÖö, "perheellisten pitää kiinni sinkkuystävistä"?! Oma erittäin vahva kokemus on, että perheellinen jätetään kuvioista pois, kun "ei se lasten takia enää pysty lähtemään mihinkään". HE päättivät niin.
PoistaMolemmin päin, valitettavasti, tapahtuu ystävyyden kuihtumista eikä usein voida suoraan syyttää kumpaakaan osapuolta. Sinkkuystävä voi helposti kokea hylkäämisenä sen, miten kokonaisvaltaisesti perheellistyminen vie jotkut varsinkin pikkulapsivuosiksi mukanaan, eikä lapsettomaan kaveriin hoksata olla entiseen tapaan yhteydessä. Toisaalta lapsettomien kaveriporukka saattaa huomaamattomuuttaan hylätä perheellisen, jos tätä on vaikea saada mukaan entisenlaisiin kokoontumisiin. Sinnikkyys auttaa molemmissa tapauksissa ja se, että on erilaisista elämäntilanteista huolimatta ystävänsä elämästä aidon kiinnostunut. Tosiystävää ei jätetä, vaikka tapaamisten välit venyisivätkin vuosiksi.
PoistaOn totta, että lapseton aikuinen saattaa olla helpommin houkuteltaviksi ystäväksi lasten kanssa puuhailuun, kuin moni perheellinen uskookaan. Kokeilla kannattaa ainakin.
Nappi Naapuri voisi soveltua myös aikuisen ystävän etsintään!
Olen Riimin kanssa samoilla linjoilla. Molemmille osapuolille saattaa tulla uusi tilanne yllätyksenä ja sitten vain ajaudutaan erilleen kun ei löydetä tapoja olla yhdessä.
PoistaItse ainakin lapsettomana olen kokenut vähän hankalana sen, että perheellisillä on yhtäkkiä niin paljon kiirettä - ihan eri tavalla menoja vaikka sukulaisiin liittyen, ja siis tuntuu että niiden kalentereissa on paljon vähemmän vaikka vapaailtoja kun mulla. Sitten vielä monen kanssa tuntuu että se tapaamiskaava on aina se, että mä menen niille kylään ja hengaan lasten kanssa - ehkä jossain välissä äidin kanssa ehditään pari lausetta vaihtaa, mutta ei siinä nyt ainakaan omista isoista asioista kunnolla ehdi puhua (etenkään jos ne on soittain sellaisia, jotka ei ihan lasten korville sovi, tai ainakaan ei kaipaa sitä lasta kyselemään vaikka nyt erotilityksen oheen).
PoistaSitten en oikein tiedä, uskallanko sanoa perheenäidille, että mä tarvitsisin nyt kuule ihan vaan sua, että voitko vaan järkätä illan meille kahdelle... Sitten jaksaisin taas mielelläni tulla mukaan vaikka museoseuraksi, musta olisi kiva kerrankin katsoa taidetta lasten kanssa.
Ei kai tässä syytellä tarvitse, noin se vaan menee eikä ehkä kumpikaan osapuoli ihan näe mitä toinen kaipaa tai uskalla ääneen sanoa, mitä itse toivoisi.
Se kai tässä ystävyysvajeessa muutenkin on se juttu. Että ei osaa avata suutaan.
Kylla! Aani ystava-tinderille!
VastaaPoistaLucky you ! Erityisesti ihailen anopissasi sitä, että pitää yhteyttä edesmenneen puolison lapsiin. Oma kokemukseni "äitipuolista" on hyvin toisenlainen. On omat lapset ja sitten ne puolison lapset, jotka eivät ole ollenkaan samalla viivalla.
VastaaPoistaOho ! Tämä kommentti oli tarkoitettu Sadun blogiin, mutta kirjoitinkin sen vahingossa tänne.
PoistaMutta iso kyllä täältäkin ystävä-Tinderille !
:D
PoistaMomzie kuulostaisi olevan ainakin vähän sinne päin: http://www.mutsiavautuu.com/2016/05/momzie-sovellus-on-kuin-aitikavereiden.html , en ole kyllä kokeillut.
VastaaPoistaKiitti vinkistä! Mä en ihan saanut selville että mitä tuolla voi tehdä, mutta sattaisihan se tähän tarkoitukseen sopiakin!
PoistaMomzie mullaki tuli mieleen. Teillä siellä pk-seudulla mahtaa olla enemmän sen käyttäjiäkin kuin täällä maakunnan perämetsässä :D
PoistaItse kaipaisin seuraa, joka lähtisi fiilispohjalta edes parin päivän varoajalla johonkin. Kavereiden kanssa kun pitää nykyään kyläilytkin sopia paria kolmea viikkoa aiemmin ja sitten se vatsatauti vesittää h-hetkellä koko homman.
Niin tuttua pohdintaa. Luulin oman "yksinäisyyteni" johtuvan elämäntilanteestani (yksinhuoltaja ja uraäiti). Itse olen tottunut käymään kaikkialla kaksin lapsen kanssa ja se on hauskaa, mutta toisinaan mietin juuri tuota miten mukavaa olisi lapsellekin kun seurana olisi ikätoveri ja itsekin välillä kaipaan vapaa-ajalla aikuisia ystäviä.
VastaaPoistaNiinpä! Mä kaipaisin myös ystävää jolla olis ihan uusia ideoita ja paikkoja repertuaarissa. :)
PoistaMihin erityisesti kaipaisit seuraa?
PoistaNimim. meilläkin lapsilla eri toiveita. Yksi tykkää kaikesta urheilusta, yhtä ei huvita kävellä, yhdelle kelpaa kaikki.
Taas kirjoitat asiaa.. Olen viime vuosina pohtinut paljonkin ystäviä ja ystävyyttä. Haluaisin ystävän, joka lähtisi terassille, lenkille, museoon, retkelle yms ilman, että asiaa pitäisi erityisesti pohjustaa ja suunnitella. Ihan vaan puhelinsoiton päässä. Aina ei tietenkään sovi, mutta edes ajatuksen tasolla...
VastaaPoistaKaveripiirini on laaja ja tunnen paljon ihmisiä. Sellaista parasta ystävää ei ole oikeastaan koskaan ollut. Se harmittaa edelleen ja olisi ihanaa löytää sellainen ihminen.
Olen viime aikoina tajunnut vihdoin, että asioiden eteen täytyy itse yrittää sinnikkäästi. Menen vapaapäivänä keskellä viikkoa kotiäitiystävän luokse, kysyn ihmisiä lyhyellä varoitusajalla kylään/syömään/lenkille yms. Tulos on ollut varsin hyvä, mutta kyselyt harmittavan yksipuolisia. Meillä on lähimmästä kaveripiiristä eniten harrastuksia yms aikataulutettuja menoja. Harmittavan moni kavereistani haluaa olla kotona aina nukuttamassa lapsiaan (meillä se aika on yleensä toiselle omaa aikaa) ja sen myötä illat kutistuvat aika paljon.
Huippua on ollut tutustua lasten kavereiden vanhempiin. Osan kanssa ulkoillaan/kyläillään aika useinkin yhdessä. Samalla tarjotaan hoitoapua pieniksi hetkiksi puolin ja toisin. Parasta oli yksi äiti, joka laittoi viestillä heidän koko päivän suunnitelman ja kysyi, sopisko joku niistä tekemisistä meille ja tulisimmeko seuraksi. Aivan loistava tapa.
Hyvä pointti tuosta nukutusajasta. Iltarutiinit on jotenkin ihan pyhiä (me ollaan ajettu ilta niin että toinen kylvettää ja toinen syöttää, nuktuukset vedetään puoliksi) vaikka olisihan niitä muitakin tapoja.
PoistaOlet taas aiheessa mikä itseäkin pohdituttanut paljon viime aikoina ja hyviä kommentteja myös. Itseä riepoo se että ketään kaveria ei tosiaan saa tapaamaan tai lähtemään liikkeelle nopealla varoitusajalla vaan kaikki on sovittava kuukautta ennen. Tai no, liiottelin, osan saa välillä ja osaa ei milloinkaan. Enhän tietysti itsekään ihan aina pääse jos satutaan jonnekin pyytämään, koska ne harrastukset, lasten, miehen ja omat. Mutta kyllä sitä niin kaipaisi mahdollisuutt soittaa "mun pää hajoo just,tuu kahville" Ja silloinkin kun pää pysyy kasassa.
VastaaPoistaKuulin juuri, että Helsingissä on Hätäkaljat-niminen ryhmä, jonka tavoite lienee juuri se akuutti päänhajoamisseura!
PoistaJoo, tunnistan ilmiön. Kaipaisin enemmän ihmisiä ympärille varsinkin nyt, kun työskentelen kotitoimistossa. Mun ongelma on se, että olen saanut ainokaisena aika nuorena ja nyt kun lapsi on jo iso ja itsellä olisi hyvin aikaa tehdä vaikka mitä, niin kaikki kaverit ovat yhtäkkiä siinä kiihkeimmässä pikkulapsivaiheessa. Yhteistä tekemistä on välillä hankala keksiä, kun lasten tarpeet ja kiinnostuksen kohteet ovat niin erilaisia. Vielä kun oma elämäntilanne on sellainen, että uusia ihmisiä ei kohtaa oikein missään, niin kaveri-tinderille voisi olla käyttöä.
VastaaPoistaJust näin, elämäntilanteet nyt eivät mene aina ihan käsi kädessä. Ja tunnistan tuon kotitoimistoproblematiikan: vaikka se onkin aivan ihanaa, olen yrittäjäpäiväni jälkeen ihan puhehepulissa!
PoistaOi, ihminen, joka lähtisi kahvilla käymään tai museoon lasten kanssa pelkästä puhelinsoitosta.. Sellaisesta tyypistä olen minäkin haaveillut. Välillä kyllä saisi olla itsekin aktiivisempi.
VastaaPoistaLintsillä on kai ainakin ollut niitä sellaisisa laitekummeja että ei tarvii mennä itse mihinkään vatkaimeen jos yrjöttää. Lanseerataan museokummi!
PoistaOlisi ihan mahtavaa, jos voisi löytää kaveri/lapsiperhe-tinderillä seuraa, ilman, että se olisi millään tavalla outoa tai kiusallista! Vähän eri tilanteessa olen, kun ikää on vasta mittarissa 22, mutta olisin ikionnellinen, jos esimerkiksi voisin olla avuksi jollekin perheelle leikkimällä lasten kanssa. Olen älyttömän lapsirakas ja nauttisin itse valtavasti siitä, että saisin ulkoilla jonkun lapsen kanssa/leipoa yhdessä tai rakentaa maja ja lukea satuja.
VastaaPoistaOmien lapsien hankkiminen ei millään tavalla ole ajankohtaista, joten satunainen hoitaminen/leikittäminen olisi ihanaa! Lastenhoitajaksi en siis halua, mutta satunnaista lasten kanssa oleilua - ja siinä samassa vanhemmilla olisi mahdollisuus pieneen omaan aikaan.
Apua, sulle löytyisi saletisti ottajia. :)
PoistaSietäisi olla tinder, johon voisin ihan vapaasti kirjata minkälaista seuraa ja mihin tarkoitukseen hakee! Olisin kiinnostunut tinderistä, josta voisi etsiä lenkkiseuraa, kahviseuraa, lounasseuraa, pidempää ystävyyttä tai vaan satunnaista vaihtelua omaan tuttavapiiriin. Ja voisi vapaasti valita haluaako tänään mennä lounaalle samanmielisen vai erimielisen ihmisen kanssa, väitellä vai päivitellä yhdessä maailman menoa
VastaaPoistaJoo, joo kyllä! Ja mulle ei oikeastaan ole väliä sukupuolellakaan.
PoistaIhan samasta kärsin itsekin. Seurailin FB:ssä Uusia Ystäviä -ryhmän toimintaa ja hieman osallistuinkin. Odotukset olivat korkealla, koska ihmiset olivat liikkeellä samoin mielin; vilpittöminä ja avoimina, rehellisesti ihmisenkaipuustaan kertoen.
VastaaPoistaMutta sitten iski todellisuus. Oltiin kuitenkin liian erilaisia, tai jos juttu lensikin, ei se lentänyt pitkään, vaan tuli muuta elämää väliin ja alkuinnostuksen jälkeen homma lopahti. Pelkkä tarve sosialiseerata ei siis riittänyt yhdistäväksi tekijäksi, niin kuin ei riitä kotiäitiyskään oman kokemukseni mukaan.
Mietin, missä olen parhaat ystäväni tavannut: ennen kaikkea työpaikoilla, tai joka tapauksessa tilanteissa, joissa vietetään pitkiä aikoja yhdessä, jolloin tutustuminen (hyvässä ja pahassa) on väistämätöntä. Mulle siis sopisi parhaiten, jos joutuisin "väkisin" kohtaamaan muita ruuhkavuosissa sinnitteleviä. Mutta vielä ei ole kukaan tullut kotoa hakemaan :)
Mulla on monta ilahduttavaa tuttavaa, jotka tunnen mm. lasten kautta, mutta se suurin ero ystäviin on siinä, että tuttavien kanssa puhutaan kevyehköistä teemoista ja ne lapset on aina läsnä, eli puhutaan nopeasti ja lyhyitä lauseita, koska keskeytys voi tulla milloin vain. Eikä näiden tuttavien kanssa lähdetä kaljalle, vaan pihalle.
Mulle tapaamisten kalenterointi ei ole ongelma, koska let's face it, enhän itsekään ole vapaa menemään, vaan mun menot on aina riippuvaisia muiden menoista ja kotona olemisista. Kalenterointi on mielestäni pieni hinta siitä, että ylipäätään tapaa yli 5-vuotiaita.
Kommentoin eilen mutta se näemmä hävisi johonkin! Teksti osui ja upposi! Sitten kun on vielä vähän hitaasti lämpiävä ja alku-ujo, niin uusien tuttavuuksien solmiminen aikuisiällä ei ole ihan helppoa. :) Olisi supersiistiä, jos jollain museokummimallilla saisi tämän ratkottua. Lenkkiseura olisi myös pop, tai shoppailu. Ehkä pitäisi olla joku fb-ryhmä tms, jossa voisi huudella että än-yy-tee-nyt, lähteekö kukaan museoon, shoppailemaan, lenkille?
VastaaPoistaNiin ja olen myös arka pyytämään ihmisiä, jotenkin oletan aina, että kaikki on niin kiireisiä, että häiritsen.
Sama kokemus, kaverit ovat kaikonneet, varsinkin ne, joiden lapset ovat eri-ikäisiä kuin omat tai joilla ei ole lapsia. Osa vanhoista hyvistä tutuista on muuttuneet jotenkin oudoiksi. Ehkä se on sitä erilleen kasvamista. Osaa ei vain saa kiinni, vaikka mitä tekisi.
VastaaPoistaOlen joskus yrittänyt löytää aikuisseuraa lasten kanssa tai ilman, mutta ei ole oikein natsannut. Vain se, että lapset on keskenään samanikäiset ei ole riittävä yhteinen nimittäjä. Musta tuntuu, että olen monelle satunnaiselle tuttavuudelle yksinkertaisesti liian tylsä tai kummallinen ;) - siis kyllähän sen huomaa, synkkaako vai ei. Sikäli olen onnellisessa asemassa, että mun lasten kavereiden mutsit on tosi kivoja ja sopivalla tavalla ulospäinsuuntautuneita, helposti lähestyttäviä. Antaa edes jotain arkielämän tarttumapintaa netin ulkopuolisiin ihmisiin. Mutta ystävystyminen heidän kanssaan lienee vielä valovuosien päässä.
Mä oon kovasti miettinyt, että mikä meistä nykyään muka tekee niin hemmetin kiireisiä? Siis ihan oikeesti KAIKKI sanoo nykyään että kauhee kiire on, mutta epäselväksi on jäänyt, että mitä kaikkea me oikeesti mukamas tehdään. Esim. töissä kun juttuja kuuntelee, niin aika hyvin ehtii ihmiset katsella telkkaria, kokkailla uudenlaisia ruokia tai kupsuttaa puutarhaa. Moni jopa sanoo, että "elämä on nyt paljon kiireisempää kuin ennen" - mutta kyllä munkin lapsuudessa oli harrastuksia, tavattiin tuttavia ja joskus reissattiinkin.
VastaaPoistaOnko tässä nyt vähän joku harha, jota ehkä tukee se, että tavaksi on tullut että tapaamisetkin sovitaan aina viikkojen päähän?
Sama aihe tuntuu olevan pinnalla muuallakin. Just luin jenkkinäkökulmasta tehdyn jutun, joka jossain määrin liittyy asiaan: http://www.vox.com/2015/10/28/9622920/housing-adult-friendship
VastaaPoistaTässä pohdittiin sitä, miten yhdyskuntarakenne vaikuttaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Jos arjessa ei ole spontaanien kohtaamisten mahdollisuutta, tulee ystävien näkemisestä vaivalloista.
Itsellä on jotenkin täysin erilainen suhtautuminen tilanteeseen. Mä nimenomaan haluaisin keskittyä vaan samassa elämäntilanteessa oleviin ystäviin ja kavereihin. En ole muutenkaan kovin sosiaalinen, ja ehkä siksi koen stressaavana ettei ole enää mitään yhteistä dinkkukavereitten kanssa. Tuntuu, että elämänarvot ja kiinnostuksen kohteet on täysin erilaiset. Me ei käydä ulkomaanmatkoilla, ei paljon missään kulttuuririennoissa jne. On enemmän raskasta kuin palkitsevaa "seurustella" heidän kanssaan. Jos dinkkupariskunta on itse valinnut lapsettomuuden, heitä ei vastaavasti tunnu kiinnostavan meidän elämäntilanne tai asiat. Ja ymmärrän sen kyllä oikeasti tosi hyvin. Lopputulos on siis se, ettei ole mitään muuta yhteistä kuin ne vanhat hyvät ajat.
VastaaPoistaJa sitten täysin päinvastainen tilanne lapsiperhetuttujen kanssa. Yhteisten kokemusten, ilojen ja surujen jakaminen on tosi tärkeää ja auttaa jaksamaan. Mut meidän kulttuurissa on jotenkin tabu sanoa, ettei sureta ystävyyssuhteiden väljähtyminen.