Winterhoffin mukaan ongelma on vallan siirtäminen lapsille, minkä vanhemmat tekevät tiedostamattaan. Hän nimeää kolme erilaista häiriintynyttä suhdetta lapsiin, joista seuraa se, että lapsi katsoo hallitsevansa vanhempiansaan. Nämä suhteet ovat tiivistetysti (jos tulkitsin oikein):
- kumppanuussuhde, jossa lapsi on tasa-arvoinen vanhempaan nähden: hänelle annetaan liikaa päätösvastuuta ja neuvotteluvaraa, joihin hänellä ei ole valmiuksia,
- rakkautta kerjäävä vanhempi, joka sallii lapselleen mitä tahansa kunhan tämä vain ei suutu ja
- symbioosivanhemmuus, jossa vanhempi elää tunne-elämäänsä lapsen kautta ja pitää lasta omana ruumiinosanaan.
Niin. Missään ei opeteta lasten kasvatusta. Kukaan ei neuvolassa kysy, miten Tiina käyttäytyy tai minkälainen vuorovaikutussuhde Petterin kanssa on muodostettu. Omien vanhempien antama esimerkki voi olla yhtä väärä kuin fiilispohja. Tämän tiedostamisen lisäksi kaikkien lasta hoitavien aikuisten tulisi toimia
johdonmukaisesti samojen sääntöjen mukaan. Hyvä, jos edes vanhemmat ovat
säännöistä yhtä mieltä.
Olen itse varmasti liian autoritäärinen kasvattaja, mutta teen mitä osaan, jotta lapsi pysyy hallinnassani. Tyylipisteistä en tiedä. Totteleminen kun on jopa turvallisuuskysymys liikenteessä tai kyläreissuilla, joissa on vesistö lähellä. Jos siis kuljemme kohti kulttuurimme tuhoa, meidän perhe ainakin kulkee hyvässä järjestyksessä.
Olen itse varmasti liian autoritäärinen kasvattaja, mutta teen mitä osaan, jotta lapsi pysyy hallinnassani. Tyylipisteistä en tiedä. Totteleminen kun on jopa turvallisuuskysymys liikenteessä tai kyläreissuilla, joissa on vesistö lähellä. Jos siis kuljemme kohti kulttuurimme tuhoa, meidän perhe ainakin kulkee hyvässä järjestyksessä.
Hep! Täällä ilmoittautuu toinen tiukkisäiti. Kumallista kyllä, kaikesta ojentamisesta huolimatta noi poikaset vaikuttaa vieläpä aika onnellisilta. (Raukat kun paremmastakaan tiedä.)
VastaaPoistaTäällä Jenkeissä turvallisuuden lisäksi tottelevaisuus edesauttaa myös muiden harmien välttämistä --- kuten ei tule erotetuksi päivähoitopaikasta. Ja jos kullannuppuset äityvät puhumaan rumia, puhutteluun joutuvat myös rääväsuisten mussukoiden vanhemmat. Siinä sitä toleranssia Suomenkin kouluihin ;)
Ti = tiukkis.
VastaaPoistaMä olen myös aika tiukkis, mutta meillä on kyllä niin vilkkaita ja kerkeeväisiä molemmat pojat, että niiden kanssa on pakko olla jos tahtoo pitää ne hengissä. Päähän kun voi pälkähtää ihan mitä tahansa välillä, pienempikin konttailee jo tielle päin omasta pihasta... Nice. Sitä odotellessa kun se alkaa juosta.
VastaaPoistaMulla on vaan se ongelma, että mä en voi sietää vastaanväittämistä ja jos mun pyytämäni asia tai käsky ei toteudu viimeistään kolmannella kerralla, jollon olen sitä sihahdellut jo vähän hampaiden välistä, niin sitten mulla ääni korottuu. Ja tämän neljä vuotiaan kanssa sitä tapahtuu USEIN. 11kk ikäsen kanssa ei vielä tarvitse, kun se ei väitä vastaan. Ei se kyllä tosin tottelekaan mitään vielä.
Mutta joo, kyllä se niin on että parhaani teen sen eteen että lapset olis hallittavissa ja että ne pysyis oikeesti hengissä ja niillä olis turvallista. Meillä todellakin määrää äiti ja isä.
Täällä kans tiukkis, joskin tunnistan itseni myös tuosta kumppanuusvanhemmasta. Yritän kuitenkin saada lapsiparan ymmärtämään kieltrojen taustat ja tekemään asiat omasta tahdostaan. Yleensähän tämä ei onnistu.
VastaaPoistaJuu, ei kasvatusta opeteta, ja oikeastaan on onni, ettei. Omien vanhempien malli voi muuten olla sellainenkin, että tekee kaiken päinvastoin kuin he aikanaan.
Winterhoffilla on paljon asiaa, mutta en ole samaa mieltä siitä että asioita ei pitäisi selittää lapsille, tai ainakin omilleni lapsilleni se toimii. En ole lukenut herran kirjoja, joten voi olla toimittajan kirjoittamassa artikkelissa on asioita kovasti yksinkertaistettu. Olen siis lukenut alkuperäisen lehtijutun.
VastaaPoistaOmat lapseni ovat helppoja kasvatettavia eikä minun ole tarvinnut olla yltiötiukkis. Olen päässyt helpolla ainakin tähän asti. päiväkodistakin on tullut ainoastaan ylipositiivista palautetta käytöksen suhteen eikä kotonakaan ole ongelmia esiintynyt.
Kaupan kassalla näkee 5-20 kertaa päivässä seuraavanlaisen tapahtuman.
VastaaPoista- Äiti, karkkia/jäätelöö/keksiä!
- Ei nyt oteta kun ei ole karkkipäivä.
- Joooo'o!
- Ei me nyt oteta semmosta, laita pois vaan.
- Otetaan tää.
- Ei nyt oteta.
*lapsi laittaa tavaran hihnalle*
[Aikuinen minulle] - No laitetaan nyt sitten semmoinenkin vielä.
Oikeesti, saanko kieltäytyä myymästä?!?! Miksi ne vaivautuu sanomaan ei? Varmaan yksi kymmenenestä vanhemmasta oikeasti tarkoittaa sitä mitä sanoo ja kestää ne lapsen kiukuttelut. Mun kassalla saa oikeesti huutaa pää punaisena niin paljon kuin huvittaa, aivan yks hailee, kunhan lapselle ei annettaisi johdonmukaisesti periksi jokaikinen kerta. GRRR!
Tääläkin yksi tiukkapipo, suorastaan natsiäiti kuulemma välillä....;-) Kun kuulemma kaikki muut saavat...
VastaaPoistaToisaalta kuuntelin esikoispoikaani joskus 13 v. kun selitti 9 v. pikkusiskolleen että siksi se äiti aina niin kovin kyselee missä mennään kavereiden kanssa kun sitä oikeasti kiinnostaa mitä me tehdään. Kaikkia vanhempia kun ei kiinnosta, tuumasi poika vielä lopuksi.
Nyt kun tuo esikoinen 16v. itsenäistyy pikkuhiljaa, on ollutkin opetteleminen liekojen löysäämisessä. Jossain vaiheessa vain pitää höllätä ja luottaa siihen että nuori osaa tehdä oikeita valintoja tiukoissa paikoissa. Ja olla läsnä jos ne valinnat osoittautuvatkin vääriksi.
Täällä myös tiukkis, mutta myös rentoutta opetteleva mutsi (jotta edes joskus kaikilla olisi kivaa :-). Musta on hyvä, että kasvatusasioita otetaan avoimesti esille. Lukaisin itsekin tuon hesarin kirjoituksen ja ihan peiliin siinä piti myös katsoa ja pohtia, sitä voisi todellakin olla tiukka, mutta rauhallisella, aikuisella tavalla. Aina tuo ei nimittäin todellakaan onnistu
VastaaPoistaTuota Winterhoffia (sori jos nimi menee väärin, pikkasen painaa 9kk univelka) on arvosteltu siitä, että esim. sen kirjassa ei vissiin ole mitään perusteluja tai tutkimuskia tuolle 70% luvulle. Että se siitä sedästä. Ja tiukkis täälläkin hei!
VastaaPoistaMuuten koko lapsenkasvatus tuntuu siltä, että teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Joo, mäkin olen aika fasisti. Mutta ei ne siitä huolimatta aina tottele. Niistä tulee kai kansalaistottelemattomia isona ;)
VastaaPoista1-vuotiaan kanssa nyt ei vielä kovin suurta kasvatusdraamaa ole koettu, mutta periaate on se, että jos lelut lentää, niin ne takavarikoidaan. Ja ketään ei purra eikä koiraa kiusata. On sitä siinäkin. Ja varsinkin tota tavaroiden heittelyä lapsi ihan kokeilee joka päivä ilmeellä "katsotaas montako kertaa tänään saan näitä viskoa".
VastaaPoistaHesarista luin kanssa jutun ja rupesi naurattamaan kohta, jossa symbioosivanhemmuuden (yhtenä) merkkinä oli se, että antoiko lapsen leikkiä äidin rahapussilla kuin leluillaan. Ööh, meillä kyllä saa leikkiä äidin lompakolla. En ole nähnyt tarpeelliseksi kieltää. Mutta noista artikkeleista aina päälimmäiseksi nousee se, että pohdiskelee omia kasvatustapojaan ja kyseenalaistaakin niitä. Lienee ihan hyvä aina välillä pohdiskella voisko jotain tehdä toisin / paremmin.
Mä luin kanssa HS:n artikelin ja jäin vähän kaipamaan neuvoja, että miten niitä lapsia sitten pitäisi kasvattaa, jotta kaikki menisi oikein. Herran lopussa antama ohje "menkää vanhemmat 5 tunnin kävelylle pohdiskelemaan" kuulosti lähinnä vittuilulta. Mikä ON 5 tunnin kävely? Maraton?
VastaaPoistaMinä luin kanssa koko artikkelin ja (lapsettomana ja täysin sivusta katsojana) tulkitsin sen niin, että koska lapsille ei enää anneta rajoja ja vanhemmat tosiaan kaipaavat lapsensa rakkautta niin paljon, että antavat kaiken periksi, niin lapsista muodostuu ns. pikku hirviötä ja elävät vielä aikuisuuden kynnykselläkin 2-vuotiaan "minäminäminäminäminä"-vaihetta.
VastaaPoistaLopuksi provona: jos kaikki täällä on tiukkisäitejä (siitä kiitos, koska en myöskään voi sietää Kaupan kassa -anonyymin kuvailemaan periksi antamista) niin kukahan niitä huonosti käyttäytyviä nuoria sitten kasvattaa...? Ja jos oikeasti olette sitä mieltä, että 70% on liioittelua, niin tehkääpä päivävierailu johonkin peruskouluun...
Lauran mukaan muakin jäi mietityttämään mikä olisi se oikea tapa, kun kaikki tuntuu olevan vääriä. Ja täällä myös tyttö sai leikkiä mun lompakolla pienempänä ja naureskelinkin asiaa miehelle, että täytynee asia sitten pojalta kieltää :D
VastaaPoistaJoo ei siitä HS:n jutusta jäänyt luutakaan käteen, että mikäs se nyt ois oikee tapa. Jokainen lapsi on oma persoonallisuutensa ja perussääntöjen (ei saa lyödä, häiriköidä, kiusata, valehdella etc.) lisäksi toiset vaativat enemmän keppiä, toiset porkkanaa. Niinku kuvaannollisesti siis :D
VastaaPoistaMulla on kasivee ja vauva. Kasivee ei edes taaperona yrittänyt kertaakaan viedä lelua toisen lapsen kädestä, ei lyönyt ketään jne. Koulussa ei ole ikinä kiusannut ketään, käyttäytyy kotona hyvin jne. Enkä voi väittää olevani natsimutsi, todellakaan. Mut eipä olleet munkaan vanhemmat tiukkiksia ja jokaisesta meistä tuli oikeita kansankynttilöitä :D
Vielä lapsettomana mulla jäi jutusta paljonkin käteen, ilmeisesti lapsen saatua ihminen herkästi syyllistyy kaikesta eikä enää pysty hahmottamaan kokonaisuutta? ;) Esim. se lompakko ja 5 tunnin kävely oli vain esimerkkejä, joita jokainen voi soveltaa omaan elämäänsä eli kaikki aikuisten asiat ei kuulu lapsen leikkeihin, vaikka tämä niitä haluaisikin ja pieni kävelylenkki kummasti selkeyttää ajatuksia...
VastaaPoistaJa kun tuossa oli lueteltu ne "haitalliset" vanhemmuustyypit niin karsimalla näitä piirteitä omasta tyylistään voi löytää sitä kultaista keskitietä. Pointti kai on, että jokainen miettii itse omaa kasvatutyyliään ja suhdetta lapseen ja mitä voisi mahdollisesti tehdä toisin.
On esim. aika luonnollista samaistua varsinkin samaa sukupuolta olevaan lapseen, mutta pitäisi osata erottaa se oma ja lapsen persoona.
Ja vielä tekijästä; se 70 % tarkoitti vanhempia, jotka kasvattavat noilla 3 luetellulla tavalla (vaikka harva varmaan mahtuu yhteenkään kasvatustyyliin kokonaan jne), mutta ei kannata takertua itse lukuun ja sen perusteella heivata koko tekijää ja ITSE ASIAA. Se varmaan tässä niin vaikeaa onkin, kun pitää myöntää itselleen hankaliakin tunteita ja se, että toimii monissa asioissa tietoisestikin toisin kuin haluaisi...
Kukaanhan ei voi olla täydellinen vanhempi eikä tarvitsekaan ja jokainen lapsi on erilainen eikä lapsia siten voi kasvattaa samalla tavalla, mutta silti kasvatuksestakin voi nostaa haitallisia tapoja, jotka usein on tyypillisiä tietylle sukupolvelle. Nykyäänhän puhutaan esim. sota-ajan vaikutuksesta suurten ikäluokkien lapsuuteen ja siihen miten se vaikutti siihen miten he kasvattivat omat lapsensa, joten on selvää, että tässä ajassakin on omat haitallisetkin kasvatustavat.
Minusta se, että kaikki sanovat olevansa todella tiukkoja kasvattajia kertoo jotain, sillä luulen, että valtaosa on kuitenkin ihan "tavallisia" kasvattajia, joilla on tiettyjä sääntöjä ja jotka vaativat, että lasten tulee totella mukisematta ja ilman aikuisen selittelyjä, mutta jotka kuitenkin kuuntelevat lapsia, lohduttavat, tukevat, ottavat syliin jne. Onko tämä tiukkaa kasvatusta? Minusta ei.
Daalia, sulla oli hyviä pointteja. Mä en silti ole sanonut olevani tiukkis äiti, kun en mielestäni ole. Esim. ruokapöydässä saa pelleillä (kun yleensä mä pelleilen lapsen kanssa). Tai no, ei se mun mielestä oo pelleilyä pitää hauskaa, mutta tiedän, että tosi monen mielestä olisi. Toi on muuten ihan totta, että hirmu moni mainostaa sitä tiukkisvanhemmuuttaan vaikka eivät sellaisia olisikaan. Tietty tiukkuus kuuluu vanhemmuuteen. Joku tiukkis voisi mun näkökulmasta olla sellainen, joka ei anna _koskaan_ karkkia eikä _koskaan_ katsoa televisiota ja _aina_ pitää olla ysiltä nukkumassa ja mistään ei ikinäkoskaan lapsen kanssa neuvotella.
VastaaPoistaSatuitteko eilisestä hesarista lukea jossain helsinkiläisen hiekkalaatikon reunalla tehtyjä haastatteluja? Niissä vanhemmat sanoivat, että valta ei heidän mielestään ole siirtynyt lapsille. Mutta näissä jokaisessa tapauksessa lapsi oli alle 2-vuotias. Siinä vaiheessa lapsella ei ole vielä käsittääkseni alkanut edes ensimmäinen uhma :-)
VastaaPoistaMutta yksi kommentti mykisti meikäläisen: tässä kyseisessä perheessä lapsi saa päättää osasta asioitaan ja vanhemmat osaa. Juu, ihan hyvä asia, jos lapsi saa päättää leikkiikö hiekkalaatikolla vai keinuuko, ja vanhemmat sitten hoitavat loput. Mutta kun tässä tapauksessa lapsi sai päättää MILLOIN syö ja MITÄ syö ja vanhemmat sitten päättivät milloin mennään nukkumaan.
Tuntui hurjalta, kun ainakin oma kummipoikani söisi pelkästään nakkeja, jos saisi itse päättää. Tosin voihan tämän kyseisen perheen lapsi tietenkin olla todella monipuolinen ruokailija ihan itsekin, mutta jotenkin epäilen...
Miksei kukaan täällä ei keskustele siitä, miten rankkaa kasvatus on???
VastaaPoistaOn todella helpopa olla tiukkis sillä tavalla, että kieltää ja jos ei totella, ottaa jonkun edun pois ja huutaa viestinsä ja pistää muksun huoneeseensa kiukkuamaan.
Mutta kuinka moni jaksaa kieltää kaksi kertaa, olla hermostumatta itse, selittää rauhallisesti, miksi ei saa ja lopulta, edelleen rauhallisesti keksiä keinon, millä tavalla kielto saadaan iskotumaan nuppiin. Ja tottelemattomuudesta keksiä rangaistuksen, joka on ikäryhmälle sopiva eikä aiheuta lisää ongelmia.
Yritä nyt sitten siinä opettaa mallia, että ei saa huutaa, jos itsellä menee hermot=huutaa, kun yrittää kasvattaa. Ja johdonmukainen malli on toteutettava joka ikinen kerta! Joka ikinen kerta, kun olet väsynyt, kaupassa, nälkäinen, kiukkuinen jaksat käsitellä pienen laspen kiukun. Kieltää, johdonmukaisesti kieltää. Ja vielä niin, että molemmat vanhemmat pysyy lijassa. Eihän me olla miehen kanssa monesta muustakaan asiasta samaa mieltä.
Minullakin on isompi lapsi, jolla menee helpomman persoonan takia asiat paremmin perille, mutta pienempi jaksaa huutaa 20 minuuttia putkeen, jos hän ei saa tahtoaan läpi. Hän huutaa joka kerta uudesta asiasta. Se on suhteellisen rankkaa kuunneltavaa.Ja huuto on niin kova, että kyllä, koko kauppa, ravintola tai bussi tuijottaa. Se on painajaismaista, etenkin, kun tietää, että se ei ihan heti lopu. Pitkäkestoinen lapsen huuto vetää ihan romuksi. Mä olen väsynyt selittämään kaikille, että "ei sillä ole oikeasti nyt mitään hätää, se on sen draamaitku vaan...". Välillä lapsi menee sellaiseen sokeaan raivoon, että ei näe eikä kuule mitään ja saattaa lyödä kiukkukohtauksen aikana vielä samalla päänsäkin johonkin. Mahtavaa. Sylipito ei todellakaan rauhoita tätä lasta.
Monella on sellainen mielikuva, että huutava lapsi on huonosti käyttäytyvä lapsi. Ihanaa. Ja minä kun juuri yritän kasvattaa sitä, siksi se huutaa.
Kertokaa, tiukkikset, miten tällaisen umpiluupään kanssa tekisitte/jaksaisitte? Välillä me vuorotellaan miehen kanssa, kun huomaa, että nyt just toisella menee hermot, mutta kun on yksin, on vielä vaikeampaa.
Poulig
Ah, Poulig! Jollain muullakin on "umpiluupää", jota yritetään kasvattaa, mutta joka on huonostikäyttäytyvä, koska se huutaa, kun sitä yritetään kasvattaa! Kylläpä vertaistuminen helpotti. Meidän 2,5 vee huutaa helposti tunnin verran sokeaa raivohuutoa, kun asiat ei mene hänen tahtonsa mukaan, eikä MIKÄÄN auta.
VastaaPoistaJoo, kyllä se kasvattaminen on rankkaa. Mä olen juuri niitä, jotka ottaa jonkun edun pois kun ei totella, mutta kun kyseessä meidän tapauksessa on jo 4-vuotias poika, joka todella tietää miksi jotain ei saa tehdä ja tekee silti, niin siinä kohtaa on kyse vain ja ainoastaan siitä, että tehdään niin joko kiusallaan tai ihan vaan siksi kun huvittaa. Kyllä meillä kielletään kuitenkin useampaan kertaan ja uusista asioista ei todellakaan heti oteta pois mitään, vaan sitä toistuu aika monta kertaa selvitys, että miksi niin ei saa tehdä, ennen kun mennään siihen että joku etu otetaan pois.
VastaaPoistaMeillä toimiva rangaistus on ollut jäähy. Minuutti per ikävuosi taktiikalla, sen aikana saadaan tilanne rauhotettua niin vanhemman kuin lapsen osalta ja selvitettyä sen jälkeen että miksi sinne jäähylle joutui, vaikka se kerrotaankin jo siinä vaiheessa kun sinne jäähylle viedään. Jäähyn jälkeen vaan se viesti menee paremmin perille, jäähylle joutuessa huudetaan kuin hinaaja.
Mutta en mä kyllä ainakaan ajattele huutavan lapsen olevan huonosti käyttäytyvä. Tempperamenttinen varmastikin, mutta ei huonosti käyttäytyvä. Ylipäätään musta lasten kuuluu olla lapsia. Niistä saa ja pitääkin lähteä vähän ääntä, ennemmin olisin huolissani jos lapsi olisi hiljaa koko ajan.
Lapsella, joka jaksaa pitkään laittaa hanttiin asiasta, on vahva tahto, josta varmasti on hyötyä myöhemmin elämässä. Vanhemmille se on rankkaa, sehän on sanomattakin selvää. Mutta yksilöitä lapset ovat, siinä missä vanhemmatkin. Jokainen kasvattaa omaa lastaan omana yksilönään parhaaksi katsomallaan ja kokemallaan tavalla. Ei voida sanoa että on yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä asiat. Pääasia kai on, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja että hänelle asetetaan rajat, mutta annetaan myös sitä rakkautta ja lohdutetaan (lapsen sallimilla tavoilla) niitä pettymyksiä tuotettaessa.
No siis mähän en ole kummoinenkaan tiukkis. Jotkut rajat on, ja niistä pidetään kiinni, mutta muuten nuo saa elellä aika vapaasti. Mä oon ottanut sen linjan, että valitsen taisteluni tarkasti. Kaupassa 4-v on huutanut ehkä kaksi kertaa elämänsä aikana (vaikka siis huutaa osaa ja vanhemmat aika usein hermoraunioina) koska silloin kun se on mukana, niin usein ostetaankin jotain kivaa. Karkkeja tuo ei osaa vielä nurkua, mutta pillimehut ja jätskit ostetaan joskus, ja useimmiten esim. vesimelonia (lempiherkku), marjoja, päärynää tai muuta äidin mielestä terveellistä herkkua. Saan sen myös kaupasta kotiin joskus helposti kun ollaan ostettu jätskiä ja sitten pitää juosta ettei se sula :)
VastaaPoistaRavintolassa ollaan tasan se aika, kun lapsi on tyytyväinen, eli syömisen ajan ja hieman sen jälkeen. Vaikka annan lasten aika vapaasti käyskennellä, niin ravintoloissa ei saa hölmöillä yhtään. Keksin siihen sitten jotain leikkiä, vaikka mietitään mitä harmaita eläimiä tiedämme (jos ollaan Rossossa niin siellähän on sitten se leikkipaikka).
Ulkona taasen jos tuo haluaa ehdottomasti mennä hieman eri reittiä kuin minä, niin ehdotan sille reitin jossa kuitenkin on näköetäisyydellä mutta lapselle tulee sellainen tunne että hän on jännittävästi yksin ja pärjää. Hyvin on tytön kanssa mennyt, katsotaan miten käy pojan kanssa - tuntuu olevan enemmän karkulaisluonne.
Ylipäänsä, kuten sanottua, valitsen taisteluni ja mietin mikä asia on sellainen mikä ihan oikeasti pitää kieltää ja mikä sellainen millä ei nyt ole niin kauheasti väliä. Esim. vaikka tiedän, että joudun jossain vaiheessa kantelemaan tytön nukenrattaita, niin se ei ole minulle niin iso asia, ettenkö sitä tekisi ja annan sen ottaa rattaat työnneltäviksi ulos mieluummin kuin kuuntelen 20 minuuttia huutoa kun niitä rattaita ei otettukaan. Ei tuo onneksi joka kerta halua niitä ottaa ja uskoo jo kun sanon että äiti ei kauhean mielellään niitä kantele.
On kyllä tullut mieleen, että olenko liiankin lepsu ja miten käy sitten koulussa tai jossain jossa pitää oikeasti käyttäytyä ja olla hienosti. Mutta esimerkiksi päiväkodissa tädeillä ei ole tytötä pahaa sanaa, eli ilmeisesti osaa jo käyttäytyä eri tavalla eri paikoissa. Muistan itsestänikin, kun äiti tuskaili, että tolleenko sä puhut siellä koulussa opettajallekin (ala-asteella jo) niin mä siihen että en tietenkään :D
Tuon Hesarin artikkelin jälkeen olen kyllä yrittänyt ottaa tiukempaa linjaa ;)
Itse lastentarhanopettajana olen saanut kiitosta päiväkotimme toimintakulttuurista: jotta lapsen olisi helppo olla ja häntä koskevat säännöt/rajoitteet/sallitut asiat olisivat johdonmukaisia ja helposti omaksuttavissa, perheiden kuuluu tietää miten me toimimme lasten kanssa päiväkodissa ja miksi, mutta myös meidän tulee tietää miten perheet toimivat kotona lapsensa kanssa ja miksi.
VastaaPoistaJos lapselle kotona sallitaan kaoottinen toiminta, aikuisten auktoriteetin uhmaaminen yms. on hänen alkuun vaikeaa tajuta ettei päiväkodissa näin voidakaan toimia. Tosin usein lapsi alkaa aika pian noudattaa päiväkodissa siellä sallittua käytöstä ja sitten vanhemmat ihmettelee miten te siellä oikein onnistutte kun meillä kotona se vaan huutaa ja riehuu...No, ööh, rajat?
Sen sijaan vanhemmat, jotka haluavat jakaa perheensä hyvät käytönnöt, ongelmat yms. lapsensa omaopen kanssa ja ovat aidossa keskusteluyhteydessä (tässä siis ei ole kysymys siitä että me ylhäältä huudellaan neuvoja miten kunkin tulisi lastaan kasvattaa), on kummankin osapuolen helpompi ymmärtää lasta ja tämän toimia sekä yrittää kasvattaa tätä "positiiviseen suuntaan". Aika yksinkertaista oikeastaan.
Perheitä katsellessa monesti kyllä näkee sitä touhua, ettei lapselta haluta kieltää mitään. Ikävä kyllä sehän sattuu omaan nilkkaan ajan myötä. Jos kaksivuotiasta ei saa kassalla hiljaiseksi muuta kuin ostamalla tämän vaatiman jätskin/karkin/keksin, mitä tapahtuukaan teini-ikäisen kanssa kymmenen vuoden päästä...
Kuka käskee? No en ainakaan minä.
VastaaPoistaJokainen noista syytöksistä kolahti. Mä teen just noita kumppanuus/kerjäys/symbioosi - virheitä jatkuvasti. Odotan, että lapsi kasvattaa itse itsensä jollain kumman keinolla.
Ja miksi olen tällainen pöllövanhempi? Koska mä en osaa enkä jaksa. Aloitan tiukkaviikot ja lepsun. Selitän kun jaksan, muuten vain käsken ja huudan. En jaksa virikkeellistää, toivon että lapsi vain kulkisi mukana. En jaksa raivareita, annan periksi.
Emme ole samalla sivulla kasvatuksen suhteen lapsen isän, puhumattakaan isovanhempien kanssa. Suurin syy tähän on se ettei mulla ole hajuakaan millainen kasvattaja mä haluaisin olla tai ylipäänsä olen tällä hetkellä. Rajoja ja rakkautta, joo joo, mutta MITEN?
Tällä hetkellä mun filosofian voi kiteyttää lauseeseen "Kuhan ei tuu natsi eikä narkkari". Muuten mennään pellossa ja se pistää joka perhanan päivä.
Te muut: mitä te teette? Miten ihmeessä pidätte aina ikuisesti kasassa sen johdonmukaisuuden ja ne kuuluisat rajat?
Myntti, kun jaksaa pitää rajoista kiinni jonkun aikaa niin kyllä ne sitten loppujen lopuksi alkaa tuottaa hedelmää, eli lapsi alkaa myös oma-aloitteiseti käyttäytyä hyvin (tai se kai on se tarkoitus...) Mä olen sellainen jääräpää itsekin, että sujuvasti kuuntelen vaikka millaista raivokohtausta vaikka keskellä Stockaa (ei ole tosin vielä tapahtunut mutta jos tapahtuu niin niska-perse-otteella lähimpään naistenvessaan jatkamaan huutoa. Jossain muussa kaupassa nimittäin on tapahtunut) mutta periksi en perkele anna jos olen kerran kieltänyt. Siksi valitsen ne taistelut - jotkut asiat on vaan helpompi sallia heti kättelyssä. Meillä on myös muutaman kerran oikeasti lentänyt herkku tai lelu roskikseen ja siitähän se lapsen raivo oikein yltyikin, mutta eipä ole samasta asiasta enää ulissut...
VastaaPoistaMä suhtaudun raivareihin niin, että se on lapsen hommaa ja jos muut ihniset tuijottaa niin hitto tuijottakoon, eikö ne ole lasta ennen nähneet tai olleet sellasia ite. Mä siinä sitten vaikka meen facebookiin sillä aikaa kun toinen huutaa pahimmat pois, ja sitten saa tulla syliin kun on valmis (kärjistetysti - tai ehkä joskus oon mennyt oikeestikin facebookiin ;)) Siis jos kyse on ns. tavallisen lapsen tavallisista itkupotkuraivareista. Haastavista lapsista en puhu mitään :)
"Jos kaksivuotiasta ei saa kassalla hiljaiseksi muuta kuin ostamalla tämän vaatiman jätskin/karkin/keksin, mitä tapahtuukaan teini-ikäisen kanssa kymmenen vuoden päästä... "
VastaaPoistaTähän on nyt pakko sanoa, että ei se ihan noin mene. Meillä kaksivuotiaan esikoisen kanssa oli ihan pakko monessa asiassa antaa lapselle aika paljon liekaa, paljon enemmän kuin ikinä olisin kuvitellut antavani (kuopus on sitten tässäkin suhteessa vastannut enemmän sitä, mitä aikoinaan odotin, osaa antaa jo parivuotiaana periksi). Nyt kun esikoinen on menossa eskariin, hänellä on ymmärrys sen verran kasvanut, että olen monessa asiassa hänen kanssaan paljon tiukempi, mitä kolme vuotta sitten hänen kanssaan olin. En pelkää yhtään tippaa murrosikää ja ettenkö hänen kanssaan pärjäisi. Olen toiminut paljon monenlaisten murrosikäisten kanssa ja heidän kanssaan voi jo keskustella, toisin kuin kaksivuotiaan.
Kaksikymmentä minuuttia huutoa on esikoisen kanssa vasta alkua. Monesta asiasta on tullut väännettyä kolmekin tuntia, joten täytyy aina valita taistelunsa tarkasti ja tarpeen tullen myönnyttävä hänen tahtoonsa, jos käytös oli vielä siedettävää, mutta myrskyn merkit ilmasssa. Tosin nyt eskarin alla on nähty sellainenkin ihme, että se huuto on jäänyt muutamaan minuuttiin ja lapsi on luovuttanut.
Olen harrastuksessani nähnyt todella monen ihan mahdottoman mukulan kasvavan fiksuksi, vastuuntuntoiseksi, elämässään pärjääväksi aikuiseksi. Minulla ei ole mitään epäilyksiä sen suhteen, etteivätkö omanikin elämässään pärjäisi.
Kolme periaatetta/sääntöä, jotka haluan opettaa lapsille:
VastaaPoista1. Ei saa vahingoittaa toisia ihmisiä.
2. Ei saa vahingoittaa itseään.
3. Ei saa vahingoittaa tavaroita.
Näitä soveltaessa...
Ilahduttavaa keskustelua! Haluan suositella kaikille kasvatuksesta kiinnostuneille Keijo Tahkokallion kotipesän lämpöä etsimässä- kirjaa. Palaan kirjan pariin aina kun kaipaan vertaistukea ajatuksilleni, sillä kuten joku jo mainitsikin, aikuisilla tuntuu olevan yhteinen linja kadoksissa. Niin moni ajattelee kasvatuksen olevan mielipideasia, vaikka tutkittua tietoa on runsaasti, ammattikasvattajiahan valmistuu yliopistoistamme joka vuosi. Tulisella tempperamentilla varustettuihin lapsiini olen käyttänyt holding- menetelmää, jossa yksinkertaistettuna aikuinen pitelee lasta kunnes hän rauhoittuu. Esikoisellani tunti oli aluksi se aika joka vaadittiin, mutta lyheni sitten nopeasti lapsen oppiessa itse hallitsemaan raivoaan. Holding- menetelmä ei ole rangaistuskeino, eikä asiaan perehtymättömän tule käyttää sitä. Tilanteen purku jälkeenpäin on osa menetelmää. Pienelle ei tietenkään voi selittää, mutta läheisyys ja halaaminen ovat ne sanattomat keinot.
VastaaPoista