Pelottaa

Ah, kuukauden päivät vauvaelämää on ihanasti muistuttanut fobioista, neurooseista ja harhoista, joita edellisellä kierroksella kehitin. Nää on ainakin nostaneet päätään:

1) Ei pysty -syndrooma.
"Mä en voi lähteä sen kanssa markettiin, koska se alkaa satavarmasti huutaa viimeistään kassajonossa. Mä joutuisin jättämään ostokset siihen ja juoksemaan kirkuvien vaunujen kanssa himaan naama punaisena enkä enää koskaan kehtais kohdata sitä kassaneitiä, joka palauttelis niitä mun ostoksia takas hyllyyn. Ja mä en tasan yritä imettää jossain pullonpalautusautomaatin takana kun ihmiset ajattelee, että tollaset satavuotiaana synnyttäneet ei yhtään ajattele lapsen parasta, ja joku imettäjiä bongaava pervo nappais tapahtumasta kuvan ja latais sen nettiin." Todennäköisesti.

2) Tästä yöstä ei tule mitään -fobia.
"Koska se nukkui päivällä niin paljon, se ei varmasti nuku yöllä eli mun on pakko mennä nukkumaan nyt vaikka ei väsytä vielä yhtään, jotta saisin ees kolme tuntia, mut sit jos mä en saakaan heti unta - niin kuin todennäköisesti käy - niin millon mä sitten nukun kun huomenna tulee päivällä vieraitakin.."

3) Mikä jäi -neuroosi.
Lähdetäänpä mökille. "Onko pätkälle riittävästi vaatteita, kosteuspyyhkeitä, vaippoja, tutteja, itkuhälyttimet, hyttyssuoja, harsoja, pullo ja BabyBjörn? Tuliko rintapumppu ja bepanthenia? Onko Ekalle Vekaralle autoon kirjoja, palapeli, juomista ja eväät? Onhan lääkepussi mukana ja kyypakkaus vielä ok?" Perillä voikin pohtia, että kuka helvetti pakkasi mun kamat kun mukana ei ole edes vaihtoalkkareita.

Positiivista on se, että näitä on vähemmän ja lievempinä kuin ekalla kerralla. Esimerkiksi mun elämä oli nyt tässä -pakokauhu lienee vain esikoisen äidin yksinoikeus.

Kun unideprivaatio poistaa ongelmanratkaisukyvyn (ja -halun) ja elämä pyörii yhden otsikon alla, galaksit räjähtää ihan mitättömistä asioista. Lääke: rauhallinen kävelylenkki korttelin ympäri (ilman vaunuja), punaviini ja sosiaalisen elämän lisääminen. Vuoden aikajänteellä kaikki alkaa taas järjestyä.