Lisäksi todettiin, että vaikean äitisuhteen kokeneet naiset toivovat esikoisekseen poikaa, "sillä he ovat epävarmoja siitä, miten itse osaisivat suhtautua tyttöön ja pelkäävät paljastuvansa samanlaisiksi kuin omat äitinsä". Vastakkaista sukupuolta edustava lapsi on helpompi nähdä omana yksilönään, ei vanhemman kopiona.
Tämä on kiinnostava aihe sikäli, että itse olin äärimmäisen helpottunut kuullessani, että ensimmäinen lapseni olisi tyttö. Tarkoittaako tämä, että äiti-suhteeni oli ongelmaton (ja mitä ongelmaton tässä mielessä edes tarkoittaa, onko ongelmaton edes vaikean vastakohta jne..)? Mielestäni ei ollut. En ole ikinä kenenkään kanssa riidellyt niin pirusti kuin äiti-vainaan. Ja suureksi osaksi se johtui siitä, että olimme molemmat yhtä mustavalkoisia, äkkipikaisia, itsepäisiä ja huonoja pyytämään anteeksi. Hyvä kombo.
Toisaalta tämä oli myös molempien hyvin tiedostama tosiasia: kaikki alkoi sujua, kun emme enää asuneet saman katon alla. Lisäksi suhteemme syveni ensimmäisen skidin myötä. Ehkä suhde ei ollut niin vaikea kuin kuvittelin.
Nyt huomaan taas automaattisesti ajattelevani, että tuleva lapsi on tyttö. Tämä näkyy myös siinä, että tytölle olisi nimiä vaikka kuinka, mutta pojalle ei yhtään.
En tiedä, miksi en osaa kuvitella itseäni pojan äitinä. Ehkä pelkään, että pojasta tulee stereotyyppinen poika: kiinnostunut vain autoista, koneista ja monstereista. Huomaan pelkääväni myös tämän stereotyyppisen pojan tulevaisuuden harrastuksia, vaikka ihan yhtä hyvin tyttökin saattaisi haluta harrastaa metsästystä, rumpujen soittoa tai salibandya.
Pelkäänkö olevani pojalle paska äiti, vaikka ihan yhtä hyvin saattaisin olla sitä myös tytölle? Onko tällaisessa fobiassa kyse sitten huonosta isäsuhteesta? Ehkä. Todennäköisesti kuitenkin vain siitä, että pohdin asioita, joita ei oikeasti tarvitse pohtia.
Tässäpä olisi taas puhelun paikka mutsille. Kaikenlaisiin traumoihin sitä törmää kun vanhemmaksi elää.
Hih, mulla ei vielä ole lapsia, mutta en osaa yhtään kuvitella, että mulla olisi joskus tyttö. Mitä semmoisen kanssa muka tehtäisiin ja leikittäisiin?? Eihän maailmassa ole edes yhtään kivaa tytön nimeä. Mutta pienet pojat taasen on just ihania, oli ne sitten kiinnostuneista autosta tai tieteestä tai vaikka poneista tai ihan mistä vaan. Ja niitä nimiäkin on sivukaupalla mistä valita.
VastaaPoistaMulla siis on erittäin vaikea isäsuhde, äidin kanssa taas parhaita kavereita. Että mitäs tää mahtaa kertoa musta ;)?
Mä jäin kans miettimään tota juttua. Mä haluan kyllä ihan perinteisesti sekä tyttö- että poikalapsen sitten joskus. Ehkä pojan ensin, mutta oon ajatellut sen johtuvan siitä, että niin oli lapsuudenperheessäni (ja joo, tiedän että näinhän se menee, just sitä saa mitä tilaa). Ennen kaikkea kuitenkin oon ajatellut, että tyttö olis kiva, kun sen kanssa olis varmaan vanhempanakin yhteisiä juttuja, kuten mulla äitini kanssa. Mekin siis osataan myös riidellä, mutta mun mielestä se kertoo läheisyydestä.
VastaaPoistaEniten hämmensi se, ettei kellään ole ongelmia eri sukupuolta edustavan vanhemman kanssa. No, ei meilläkään suuria riitoja ole, mutta se johtuu siitä ettei puhuta mistään henkilökohtasesta. Mun mielestä se on aika iso ongelma.
Miun itseni oli vaikea raskauden aikana antaa edes ajatuksissa sitä mahdollisuutta, että vauva olisi tyttä. Lähinnä koska inhoan kaikkia prinsessaleikkejä ja niitä peilin edessä keikisteleviä pikkutyttöjä. Pelkäsin inhoavani omaa tytärtäni. Mieluummin näin päässäni pojan, joka kantaisi kotiin taskukaupalla "jänniä" kiviä. Nyt molemmat vaihtoehdot tuntuvat ihan omilta. En minäkään ollut mikään koppava pikkuprinsessa, miksi tyttäreni olisi. Ja sitä paitsi, yhtä hyvin mahdollinen poika voi kasvaa itsekkääksi idiootiksi, jota kiinnostaa vain automerkit ja "koulu on syvältä"..
VastaaPoistaLapsen saamiseen liittyykin kaikkia kivoja pelkoja! Tästä on hyvä jatkaa mielikuvaleikkejä..
Joo, ja voiko sitä toista lasta edes rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä? :D
VastaaPoistaKakkonen ehkä pelasti mut muuttumasta ihan täysin miestenvihaajaksi, siinä sen missio ;) Mutta ei lapsellista elämää voi kuvitella kun on vasta raskaana, eikä kahta lasta voi kuvitella ensimmäisen perusteella. Eikä toisestakaan tyttärestä tule ensimmäisen kopiota.
Itse olen vähän haikea siitä etten koskaan tule tutustumaan kolmanteen lapseeni. Siihen eivät rahkeet riitä.
Odotan juuri esikoistani, tyttöä. Luulin ja ehkä salaa toivoinkin odottavani poikaa - juuri siksi, että pelkään suunnattomasti sitä häviävän pientä mahdollisuutta, että tyttärestäni tulisi stereotyyppinen tyttö. En ole itse edes lapsena ollut kiinnostunut prinsessaleikeistä, enkä ole koskaan tullut oman sukupuoleni edustajien kanssa kovin hyvin toimeen. Joku tossa yllä sanoikin hyvin, että mieluummin sitä katsoisi kun poika tulee kuraisena kotiin taskut täynnä "jänniä kiviä", kuin katsoisi vierestä itseäni niitä ahdistavia, vaaleanpunaisia prinsessaleikkejä. Oli siis jotenkin luontevampaa ajatella, että saan pojan. Poikia ymmärrän, niistä tiedän jotain. Niistä jopa tykkään.
VastaaPoistaJa ei, äitisuhteeni ei ole koskaan ollut vaikea. Mutta isäsuhteeni on ollut aivan perkeleellisen vaikea.
Nyt kun olen tottunut ajatukseen tytöstä, olen lapseni sukupuolesta suunnattoman onnellinen. Suurelta osin siksikin, että mieheni on sellaista tyttölapsen ihanneisi -tyyppiä. Siis juuri sellaisen miestyypin edustaja, jonka olisin halunnut omaksi isäkseni, ja olen nyt tyytyväinen siitä, että voin tarjota sellaisen omalle tyttärelleni.
Kiinnostava juttu! Mulla on oikeinkin haastava äitisuhde (tai onko se enää edes suhde, kun emme lainkaan tapaa? ai se on kuitenkin) ja melkoisesti hermoilin ekaa odottaessani just tätä asiaa. Toivoin poikaa. Hän olisi ollut Niilo :D
VastaaPoistaSitten, kun niilo syntyi, hän olikin Agnes, nyt 10v. Tyttölapsen saaminen on musta ollut huikea juttu. Se on ollut oikeasti suorastaan eheyttävää ja korjaavaa. Olen pystynyt, osannut ja oppinut tämän. Hyvä, hyvä kokemus. Seuraavakin oli sitten tyttö, ja enempiä meille ei tulekaan. En siis tiedä, millainen olisin ollut pojan äitinä. Ajatuskin tuntuu nykyisin kummalliselta.
Kun olin raskaana, jotenkin odotin tyttöä. Mulla on ollut hankala isäsuhde, johtuikohan se sitten siitä. Olin oikeasti ihan ihmeissäni kun ultrassa kerrottiin että odotankin poikaa. Hirveä myöntää, mutta olin jopa vähän pettynyt. Nyt kun mietin toista lasta (joka siis ei ole vielä näköpiirissä, mutta kuitenkin haaveissa joskus tulevaisuudessa), en osaakaan ajatella itseäni tytön äitinä. Pelkään varmaan että pilaisin tytön jotenkin omien epävarmuuksieni ja kompleksieni kanssa. Mutta jos tytön saisi, eiköhän se ihan hyvin menisi :)
VastaaPoistaItselläni oli vaikea äitisuhde, joten yritän tietoisesti suhtautua tyttäreeni eri tavalla kuin äitini minuun. Olen kuitenkin huomannut, että tyttäreen helposti projisoi omia pettymyksiään naissukupuoleen ja itseensä, mutta jostain syystä poikaani hellin ja hoivaan kuin enkeliä, vaikka minulla on miehistäkin runsaasti huonoja kokemuksia. Olenkin tietoisesti katkaissut tämän alitajuisen käytöksen ja alkanut suhtautua tyttäreenikin täydellisenä olentona, jonka ei tarvitse kantaa menneiden naissukupolvien traumoja ja pettymyksiä itseensä tai omaan kehoonsa.
VastaaPoistaJotenkin tyttären odottaa myös olevan vahvempi henkisesti, koska naiset on aina opetettu olemaan vahvoja huolten kantajia ja huolehtijoita. Tämänkin vääristyneen odotuksen olen pyyhkäissyt pois ja yllättäen hyvin pienillä muutoksilla myös äiti-tytär-suhteeni (siis omaan tyttäreeni) on muuttunut hyvin sydämelliseksi ja alitajuisista odotuksista ja käyttäytymismalleista vapaaksi. Muutos näkyy ennen kaikkea tyttäreni onnellisuudessa.
En suinkaan tarkoita, että olisin aiemmin kohdellut tytärtäni väärin, etenkään tietoisesti väärin, mutta pojan synnyttyä huomasin suhtautuvani lapsiin hieman eri tavalla heidän sukupuolensa vuoksi.
Nyt suhtaudun (ainakin yritän suhtautua) molempiin samalla tavalla, suurella rakkaudella ja hyväksynnällä, enkä näe enää tyttäressäni itseäni (tai omia puutteitani) vaan ihan omanlaisensa yksilön.
Kannattaa tosiaan tarkastella sitä, miten alitajuisesti suhtautuu lapsiinsa, koska pienilläkin asioilla on suuri merkitys.
Mulla kylmähkö äitisuhde ja huono isäsuhde, heh, joten odottaessani poikaa olin huippuonnellinen, että en saanut tyttöä. Silti pojankin kanssa painiskelen ja mietin asioita, joita taatusti miettisin tyttölapsenkin kanssa. Olenko kylmä, liian tiukka, liian äkkipikainen yms, yms. Pojan kanssa mulla on myös välillä todellisia vaikeuksia suhtautua poikamaiseen remuamiseen ja riehumiseen "normaalisti". Luojan kiitos mulla on ihana ja fiksu aviomies, joka suomentaa mulle pojan käytöstä melkein päivittäin ja valaa uskoa siihen, että olen ihan hyvä äiti pojalleni. Mieheni suhde omaan isäänsä on ollut aina kylmä ja etäinen, mutta hän on vakaasti päättänyt katkaista samanlaisen suhtautumisen omaan poikaansa ja mielestäni onnistunut siinä totaalisesti.
VastaaPoistaMinulla on pieni poika, ja koko raskauden ajan olin ihan varma että odotan poikaa. Kuitenkin toivoin salaa tyttöä. Syynä se, että tyttöjen maailmasta sentään tiedän jotain, mutta poikien väliset kaverisuhteet, pyssyleikit sun muut ovat itselleni täysin vieraita. Miten pystyn poikaani kehityksessä ja arjessa tukemaan oikealla tavalla?
VastaaPoistaLisäksi haluaisin tehdä lapseni kanssa yhteisiä juttuja, ja jotenkin ajattelin että niitä on helpompi löytää tytön kanssa kuin pojan.
Meillä on poikani kanssa ihana suhde, ja nämä huolet ovat pikkuhiljaa hälvenneet. Uskon, että tuskin olisin juurikaan eri tavalla suhtautunut tyttöönkään. Edelleen kuitenkin toivon, että jonain päivänä vielä saisin tyttölapsen.
Äitiini minulla on hyvät välit ja isääni myös, joskin hieman etäisemmät. Siskoni kanssa olen hyvin läheinen, mutta veljeni kanssa etäinen. Hyvin mahdollista, että nämä asiat selittävät jotain pohdintojani.
Haluaisin kovasti kommentoida aihetta, mutta en oikein osaa. Olen yh-äidin tytär. Suhde äitiin on aina ollut melkeinpä liiankin läheinen ja isää taas ei ole juuri kuviossa näkynyt. Itselläni on kaksi poikaa ja kuopustyttö. Toivoin aina tyttöä, mutta kun vihdoin sain tyttären, olin hämmentynyt.
VastaaPoistaMieheni isä on kuollut miehen ollessa lapsi ja hänen suhteensa äitiin on melko etäinen. Että täällä me kaksi isätöntä olemme räpiköineet vanhemmuden kanssa. Toki menneet suhteet vaikuttavat, mutta kyllä kaikista tärkeintä on luoda hyvä ja lämmin suhde siihen lapseen jonka saa. Lapsen persoona vaikuttaa ainakin yhtä paljon kuin pelkkä sukupuoli. Toki sukupuolen mukana tulee stereotypisiäkin puolia, mutta kun ennen tyttöä sain kaksi poikaa, sain huomata miten erilaisia pojatkin osaavat toisiinsa verrattaessa olla.
Jotenkin haluan uskoa, että meille annetaan sellaisia lapsia joiden kanssa selviämme. Ja että sellainen ihminen joka oikeasti haluaa olla hyvä vanhempi ja tekee parhaansa, on myös se paras vanhempi juuri sille lapselle. Näin on vaan jotenkin pakko uskoa, sillä vanhempana olo on toisinaan aika armotonta ja riittämättömyyden tunteet nousee pintaan varsinkin kun lapsia on enemmän kuin se yksi. Siihenkin onneksi tottuu, mutta suosittelen armollisuutta itselle. Se helpottaa näitä pohdintoja paljon.
Pitää vielä lisätä, että meidän poika ja tyttö on tosi stereotyyppisiä, jos leikkejä katsoo. Poika leikkii autoilla ja remuaa, tyttö on ihan prinsessojen lumoissa. Mutta kyllä paljon yhteistäkin löytyy ja molemmilla on poikamaisia tai tyttömäisiä piirteitä. Mä en noista stereotyypeistä ottaisi stressiä ollenkaan - lapset ovat sellaisia kuin ovat. Minusta se on ihan toissijainen asia. Tärkeintä on lämmin ja luottavainen suhde vanhempiin - vaikka nämä sitten opettaisivat pojalle kalastusta ja tytölle pitsinnypläystä. ;-)
VastaaPoistaMielenkiintoionen aihe. Minulla on kolme tytärtä ja hankala äitisuhde. Tyttäret ovat nostaneet tunnetasolla pinnalle asioita, jotka ovat auttaneet ymmärtämään oman äitisuhteeni ongelmakohtia äitini näkökulmasta, ja samalla ymmärtämään äitini toimintaa yhä vähemmän. Minusta vanhemman kehitystehtävä on käsitellä hankalia tunteitaan, ei kuormittaa niillä lastaan. Mutta olen huomannut että opitut toimintamallit naksahtavat helposti päälle, vaikka ne tiedostaisikin.
VastaaPoistaMielenkiintoinen aihe tosiaan. Mä itse olen kasvanut lapsuuteni perheessä, jossa oli isin tytöt ja äitin poika. Tämän lisäksi asetelmana oli vielä että perheen vauva olin minä, joka olin isosiskoani noin 10v nuorempi ja veljeä 13v. Sisko on aina kokenut jääneensä jotenkin vähemmälle kuin minä ja veljeni. Tästä voitaisiinkin siirtyä siihen keskimmäisen lapsen osaan perheessä, mutta se on sitten asia erikseen.
VastaaPoistaEsikoista odottaessani olin aivan varma alkuun että tyttö tulee. Tietenkin, olihan siskolla ja veljelläkin enimmäkseen tyttöjä. Noin puolivälissä aloin miettiä että voihan se olla poikakin ja viimeiset 10vkoa olinkin pihalla siitä kumpi on tulossa. Esikoisen kohdalla ei siis ultrassa selvitetty sukupuolta. Pojan syntyessä tuntui kuitenkin hyvin luonnolliselta, että tietenkin se on poika, meidän poika :) Toista odottaessa olin aivan täysin varma että toinen poika tulee ja rakenneultra sen sitten varmisti todeksi. Jotenkin oli vaikea ajatella itseä tytön äitinä, vaikka eihän sillä loppuen lopuksi taida olla merkitystä kumpi lapsi on, koska äiti rakastaa lastaan ehdoitta joka tapauksessa.
Mutta vaikka kuinka sanotaan että äidin ja pojan suhde on kiinteä jne, niin kyllä meillä kalahtelee sarvet vastakkain tosi paljon esikon kanssa, kun hän on samanlainen sähikäinen kun minäkin :D Monella saattaisi olla aika hauskaa kun meillä katselisi meininkiä kärpäsenä katon rajasta.
Saa nähdä tuleeko tästä nuoremmasta painoksesta (nyt 4,5kk) yhtä villi vekara kuin esikoinen...
Omalla kohdallani pitää kyllä täysin paikkaansa. Minulla oli ja on edelleen vaikea äitisuhde, ja ajattelin jo lapsena etten ikinä halua omia lapsia. Kohtalo päätti kuitenkin toisin :) Esikoiseni on (onneksi?) poika, ihan kuten toivoinkin. Ja viimeisen päälle stereotyyppinen poika onkin. Kolmiviikkoinen kuopus on tyttö, ja itkin jo raskausaikana miehelleni etten osaa kuitenkaan antaa hänen olla tyttö, oma äitini kun kielsi minulta prinsessaleikit yms. hömpät, enkä sitten "kostoksi" suostunut leikkimään nukeillakaan tai tekemään mitään muutakaan tyttömäistä. Että kasvun paikka minulle, todellakin.
VastaaPoistaMulla on sekä tyttö että poika, tyttö on esikoinen, poika vielä vauva. Analysoin näitä tyttö-poika -juttuja mielessäni aika pitkään ja mietin itteäni tytön äitinä ja pojan äitinä, ja täytyy kyllä ihan rehellisesti sanoa, että mä tunnen itseni ihan "vain" lasten äidiksi. En mitenkään ylenpalttisesti ole vielä miettinyt (tyttö on 3) kasvattamista sukupuolinäkökulmasta, tai millaista tytön maailma on sitten viimeistään kun hän menee kouluun, vaan meillä kasvaa lapsi, joka leikkii nukeilla ja autoilla ja tykkää pukeutua prinsessaksi ja tuoda jänniä kiviä kotiin. Mutta innolla odotan kyllä "tyttöjen juttuja" ja miten voimme jutella tykkäämisistä ja meikkaamisesta ja muista jutuista. Pojan maailmaan ajattelin tutustua Sinkkosen Jarin kautta ja hänen kirjansa ovatkin seuraavissa lahjatoiveissa ekoina (varmaan ehdin itse ostaa kylläkin). Mieskin saa "suomentaa" (niinkuin joku sanoi) poikien juttuja ;)
VastaaPoistaYhtään en ole kuitenkaan paineita ottanut näistä jutuista. En tiiä, voiko syynä olla, että mulla on mielestäni harvinaisen tavalliset äiti- ja isäsuhteet ja kummankin kanssa tulen hyvin toimeen - mitä nyt äidin kanssa tapeltiin kun olin teini, ja muutenkin kyseenalaistan monia sen kasvatusperiaatteita ja asenteita, mutta se nyt on vaan mun äiti ja aikansa ja kulttuurinsa tuote niin en ole siitäkään suurempia paineita ottanut.
Otankohan mä liiankin lungisti... :) Kohta oon pulassa :D
Kiitokset kaikille kommentoineille, tämä on erittäin kiinnostavaa luettavaa! Kuten kommenteista näkee, pohdintojen takana voi olla monenlaisia syitä.
VastaaPoistaOlen itse huomannut, että pelkäämäni prinsessaleikkivaihe, jota itselläni ei ollut, on hyvin harmiton ja täysin päiväkodista matkittu eli unohtuu heti kun jotain kiinnostavampaa laitetaan kehiin. Fiksaatioita olen loppujen lopuksi nähnyt vain aikuisilla.. Lisäksi olen huomannut, että skidi jossain määrin pitää mua maailman siisteimpänä tyyppinä joten helpointa kasvatusta on (ainakin hetken aikaa) esimerkin näyttäminen.
Eikä tätä tosiaan sen ihmeemmin kannata vatvoa, kunhan kiinnostuin tuosta teoriasta. Siperia opettaa. Kyseessä on jo yllätyssektorilapsi, joten herran haltuun: paketti tulee joka tapauksessa sellaisena kuin se annetaan.
Hei! Ystäväni suosituksesta löysin blogisi muutama viikko sitten. Aivan loistavaa luettavaa. Kiitos!
VastaaPoistaMuutama kommentti pitänee heti antaa: Minä voisin perustaa puolestani "Ei omasta tahdosta aamuvirkku" Ry:n. Meillä poika herää 5.50 aamulla oli mennyt nukkumaan mihin aikaa tahansa. Siinä vaiheessa en voi sanoa muuta kuin, että luojan kiitos joku on keksinyt tv-kanavan jossa alkaa lastenohjelmat kello 6. Itse en ole aamuvirkku. Ihmettelen mistähän puusta tuollaiset muksut tulee.
Toistaseksi. Ensimmäinen lapsi on tyttö, enkä ole mitenkään osanut peilata omaa lapsuttaani tai käyttäytymismallejani häneen. Pienestä pitäen oli käytössä pinkkiä ja sinistä sekaisin. Leluissa poikien ja tyttöjen. Prinsessa vaihe tulee vääjämättä, mutta vaikka tyttö on jo iso, ei meikkaa edelleenkään, johtuen ehkä sitten siitä etten tee sitä minäkään. No, mutta joo, piti sanomani, että tuntui tosi oudolta 10 vuoden jälkeen kun tuli toinen lapsi, että miten sitä osaa rakastaa ja herran jee jos en poika, sillä en tiedä miten poikia kasvattaa. Sieltähän siten tulla tupsahti iloinen pojan vesseli. Siinä samassa silmän räpäyksessä kun se syliini laitettiin tuntui, että heppu oli tuttu ja että se oli ollut meillä aina. Hetkeäkään sen jälkeen ei ole ikinä ole ollut tunnetta etten osaisi sitä kasvattaa kun se on poika. Ja juu, ero meidän tyttöön on valtava, aivan erilaisia luonteeltaan ja ihan erilaisia nuo leikit. Jostain se tiesi ihan pienestä pitäen miten autolla leikitään vaikkei kukaan ollut näyttänytkään.
Kyllä se luonto nää asiat hoitaa!
Hui, kylläpä tuntuu pahalta lukea miten moni NAINEN tuntuu vihaavan ns. perinteistiä tyttöjä ja miten kaikki tyttömäinen nähdään jopa suorastaan pahana! Hyvin on yhteiskunta naisvihan kansalaisiin istuttanut, ei voi muuta sanoa.
VastaaPoistaMinä en tiedä mitään ihanampaa ja suloisempaa kuin peilin edessä keikistelevä pieni prinsessa, joka riemuissaan leikkii ja loihtii ties mitä taikoja.
Järkyttävää että jo pientenkin tyttöjen suloisuus halutaan nähdä koppavuutena ja tylsyytenä. Todella pelottavaa ja kertoo tietysti enemmän niistä aikuisista, jotka lapset sillä tavoin haluavat nähdä. Ehkä olette itse saaneet lapsena syrjintää osaksenne sukupuolenne vuoksi ja nyt jatkatte sitä omille ja muille tytöille.
Anonyymi, joillekin tyttölapsille ei tule prinsessavaihetta, ei siinä mitään syrjintää tarvitse olla mukana. Tyttömäisyydelle voi olla paljon muitakin ilmenemismuotoja. Mulle jäi myös epäselväksi, miksi juuri nainen ei saisi pitää prinsessaleikkejä vastenmielisinä jos niistä ei ole ikinä erityisesti pitänyt? Itse haluan prinsessaroolin lisäksi kannustaa ipanaa kokeilemaan muitakin rooleja. Suloisuus on lapsessa ilman prinsessapukuakin.
VastaaPoista